Bon Jovi - Lost Highway

Kun minä olin nuori löytyivät Bon Jovin älppärit levykauppojen heavy-hyllystä. Kaupungilla käveli pitkätukkia, joiden farkkutakin selkämystä koristi koko selän kokoinen Bon Jovi-selkälippu ja rintapielessä roikkui kilo rintamerkkejä. Niissä kimaltelivat sulassa sovussa Bon Jovin lisäksi Motorheadin, Judas Priestin, AC/DC:n ynnä muiden aikalaisten heavy-bändien badgeja. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Bon Jovi oli heavy-bändi siinä missä muutkin. 

Kun kasvoin hieman vanhemmaksi heavy-jätkien liiveistä löytyi edelleen samoja edellä mainittujen bändien merkkejä. Ne tietyt kulmakivet olivat niin tanakasti isketty heavy-genren kulmiin, etteivät ne edelleenkään olleet sieltä hävinneet. Alalle alkoi kuitenkin olla tunkua uusien bändien myötä. Homma alkoi räjähtää käsiin. Bändejä alkoi yhdessä vaiheessa tulla jo niin paljon, että niistä alkoi olla ylitarjontaa. Taso oli kirjava, eikä oikein kukaan enää tahtonut pysyä mukana. Melkein jokaiselle fanille tuntui löytyvän oma fanituksen kohde, josta ei kukaan muu ollut vielä kuullut. Mutta uusien bändien invaasiosta huolimatta ne vanhat bändit, ne kulmakivet pitivät edelleen pintansa. Niiden jalustaa eivät ohimenevät ilmiöt heiluttaneet.

Aikaa on kulunut jo siitäkin. Vuosituhat on vaihtunut, kellastuneet selkäliput on jo ajat sitten roudattu kaatopaikalle ja rintamerkitkin ovat ruostuneet. Mutta joiltain osin asiat ovat muuttuneet yllättävän vähän. Ne kulmakivet seisovat edelleen jämerästi paikallaan.  

Heavy-kansa on aina ollut musiikkinsa suhteen valistunutta väkeä ja osannut antaa arvon myös näille pioneerityön tekijöille kulloinkin kuluvan aikakauden trendeistä huolimatta. Nykyäänkin, yli 30 vuotta myöhemmin, vastaan kävelee silloin tällöin sitä ikää nuorempia henkilöitä jonkun kulmakiven paita päällään. Kantavat sitä ylpeästi ja kunnioutuksella. Eikä se välttämättä ole isän heille ostama paita, vaan itse ovat ne keikalta ostaneet. Faneja.

Bon Jovi ei kuitenkaan enää lukeudu tähän arvostettujen heavy-bändien joukkoon. Sen rintamerkit ovat tyystin kadonneet rotsien rintamuksista. Miksi? Mitä on tapahtunut? Eikö Bon Jovi enää nautikaan headbangereiden arvostusta? Vastaus kysymykseen on yksiselitteisen selvä: Ei. 

Kävi nimittäin niin, että 80-luvun loppua kohti hevarit havahtuivat yhtäkkiä siihen tosiseikkaan, että Bon Jovi ei olekaan heavy-bändi. Ei ole, eikä ollut koskaan ollutkaan. Selvisi, että Bon Jovi onkin alusta asti ollut rokkibändi, joka sattui vaan iskemään läpi aikana, jolloin suurinpiirtein kaikki vähänkään hard-rockimmaksi tuotettu musiikki luokiteltiin heviksi. Kuka huijasi ketä? Ei välttämättä kukaan ketään, mutta osasyy oli varmasti se, että rock-musiikin luokittelu oli huomattavasti yksinkertaisempaa kuin tänä päivänä. Oli perinteisempää rockia, johon kuului suurin osa bändeistä, mutta sitten kun rock-musiikki alkoi muuttua astetta rajummaksi, railakkaammaksi tai kovaäänisemmäksi tai jossain tapauksissa muhevammin tuotetummaksi se muuttui heavyksi. Siinä välissä ei ollut oikein mitään. Paitsi tietysti punk, joka erosi joukosta räävittömyydellään ja mitään  kunnioittamattomalla asenteellaan.     

Vähitellen tällaiset asiat alkoivat siis valjeta valistuneille alaa seuraaville. Suhtautuminen Bon Jovia kohtaan alkoi muuttua ja bändistä tuli hevareille lähes kirosana, tai ehkä ennemminkin siitä tuli vitsi. Kun maailmalta alkoi vielä ilmestyä sellaisia monta astetta rankempia uusia tienavaajia kuten Metallica, Manowar, Anthrax, Slayer, Wasp jne. oli Bon Jovin aika heavy-bändinä loppu. Heavy-rockin monimuotoisuus alkoi pikkuhiljaa avautua heavy-usereillekin. Eikä näitä hemmoja olisi enää saanut Bon Jovin konserttiin kirveelläkään. Ja miksi olisi pitänytkään. Ei Bon Jovilla ollut heille enää mitään tarjottavaa. Heavy-rockin alalajien kirjo alkoi 80-luvulla kasvaa moneen eri suuntaan, mutta Bon Jovi ei mahtunut enää vuosikymmenen loppua kohti mennessä yhteenkään niistä. Bon Jovista tuli ihan vaan rokkibändi, jollainen he varmasti itse halusivat kaikista eniten ollakin.

Siitä lähtien Bon Jovin kategorisointi onkin yllättäen ollut suhteellisen vaikeaa. Välillä bändi on ollut hyvinkin rock ja jotkut kappaleet voi edelleenkin (aiemmin kirjoitetusta huolimatta) ihan hyvin laskea heavybiiseiksi (tai ainakin hard-rockiksi). Mutta sitten taas toisaalta se pehmeämpi  puoli syö kyllä armottomasti heavy-uskottavuuden nurkkaa. Edes Scorpions ei pystyisi tekemään niin yli-imeliä biisejä, kuin esimerkiksi Bed Of Roses tai Always ovat. Sitten on sellaisia biisejä kuten Wanted Dead Or alive, jossa on kaikessa erinomaisuudessaan selviä suuntauksia jopa countryyn. Ei ehkä siihen perinteiseen rekkamies-countryyn, mutta sellaiseen isojen areenoiden countryyn, jota tunnetuimmin edustavat esim. Garth Brooks ja Dwight Yoakam. Tällainen musa taitaa edelleenkin olla Amerikan myydyintä musaa. Ainakin jos ajatellaan musiikkilajia koko genren laajuudelta. Lieneekin ehkä parempi, että jätetään Bon Jovin musiikin kategorisointi sikseen ja sovitaan, että yhdistelemällä vaikkapa seuraavia termejä haluttuun järjestykseen ja biisikohtaisesti, jokainen voi päättää Bon Jovin genren ihan itse. classic, hard, heavy, rock, pop, soft, ja country. Voi niitä olla muitakin määreitä, mutta eiköhän näillä pääse alkuun.

Bon Joville on pakko nostaa hattua. Tämä New Jerseystä lähtöisin oleva joukkio on U2:n ja Metallican ohella ainoa 80-luvulla läpimurtonsa tehnyt orkesteri, joka edelleenkin vetää täyteen isommatkin areenat. Siinä missä U2:sta on uransa aikana kasvanut maailmaa suurempi yhtye, jota ei musiikin puolesta enää edes tunnista samaksi bändiksi kuin 80-luvulla ja jolle eivät kohta enää areenatkaan riitä, on Bon jovi jatkanut samalla selvästi tunnistettavalla musiikillisella sapluunallaan jo yli kolmekymmentä vuotta. 

Ja siinä missä Metallica on tehnyt 80-luvun jälkeen vain levyjä, joista eivät monet fanitkaan edes diggaa on Bon Jovi tarjonnut faneilleen aina varman paketin, joka ei juurikaan yllätyksiä ole tarjonnut, mutta eivät Bon Jovi-fanit niitä ole varmasti odottaneetkaan. Heille on riittänyt, ja tulee aina riittämäänkin, vain Bon Jovi sellaisena kuin Bon Jovi on aina ollut. Tai sellaisena miksi se on keski-ikäistyttyään tullut. Keskitempoista melodista aikuisrokkia. Vaikka välillä vähän imeliäkin, ruusuja ja romantiikkaa tarjoilevia balladeja läpinäkyvässä sellofaanissa. Resepti on kuitenkin toimivaksi todettu. Siinä mielessä Bon Jovilla ei varmaankaan ole suurempia suorituspaineita. Ainakaan niin paljon kuin kahdella muulla edellä mainitulla orkesterilla, joista ainakin toinen on ollut ajoittain aika pihalla. Niin musiikin kuin muunkin suhteen.

Vaikka monet Bon Jovi-fanit selkänsä käänsivätkin vuoden 1988 New Jersey-levyn jälkeen, on aika moni heistä sen jälkeen pikkuhiljaa palannut takaisin riviin. New Jerseyn seuraaja Keep The Faith ei todellakaan ollut huono levy, mutta sen ja New Jerseyn välillä oli aikaa ehtinyt kulua kuitenkin neljä vuotta. Mutta mikä merkittävämpää, vuosikymmenkin oli ehtinyt vaihtua siinä välissä. Ja kaikista maailman rock-bändeistähän Bon Jovi oli ehkä kaikista kahdeksakymmenlukulaisimpia. Ysäri oli tehnyt kasarista vanhanaikaista, eikä sitä voinut kuunnella kuin korkeintaan jossain menneiden aikojen nostalgiabileissä ja naamiaisissa. Eikä aikaa ollut kulunut edes kymmentä vuotta!? No, tulevaisuus sitten myöhemmin osoitti kumpi vuosikymmen antoi musiikillisesti enemmän. No kumpi? Kukin miettiköön sitä itsekseen.

Bon Jovin keski-ikäistymisestä on hyvä esimerkki vuoden 2007 albumi Lost Highway. Bändin levytysura  täytti sinä vuonna 23 vuotta. Se ei ihmiselämässä ole vielä keski-ikäisyyden raja, mutta rokkibändille se alkaa sitä jo olla. Lähes poikkeuksetta jäsenet alkavat jo siinä vaiheessa heilua vähintään neljänkympin huituvissa. Ainakin jos on kyse alkuperäiskokoonpanossa soittavasta yhtyeestä, kuten Bon Jovikin on. Alkuperäinen basisti Alec John Such tosin lähti  lätkimään vuonna 1994,  mutta bändi teki silloin herrasmiessopimuksen, että Alecia ei lähdetä korvaamaan, eikä uutta basistia oteta tilalle. Eikä ole otettu - ei ainakaan vakituiseksi jäseneksi. Siitäkään huolimatta, että siitä asti  nelikielistä on jumputtanut sama häiskä, Hugh McDonald. Ilmeisesti palkanmaksu ei ole takkuillut ja järjestely on hänelle muutenkin sopinut, kun on mukana jaksanut roikkua. 

Hugh McDonald ei kuitenkaan ollut mikään uusi tuttavuus Bon Joville siinä vaiheessa. Hän oli keikkunut Bon Jovin mukana ja taustalla jo alusta asti. Hän nimittäin soitti jo vuonna 1983 julkaistulla bändin ensisinglellä Runaway. Mikä onkin sinänsä mielenkiintoinen juttu, sillä kaikki muutkin Runawaylla soittaneet muusikot olivat studiomuusikoita. Tai ainakin muusikoita ihan muista yhteyksistä. Esimerkiksi Roy Bittan, joka tunnetaan paremmin Springsteenin E-Street-Bändin kosketinsoittajana. Toisin sanoen: ainoa Bon Jovin jäsen, joka esiintyi bändin ensimmäisellä sinkulla oli  laulaja Don Bongiovi. Syykin oli hyvin yksinkertainen: Yhtyettä nimeltä Bon Jovi ei ollut silloin vielä perustettu. Sen aika tuli kuitenkin hyvin pian, sillä Runaway alkoi saada New Yorkin alueen radiokanavilla soittoaikaa mukavasti. Mutta sen kaupallinen menestys jäi, ainakin näin jälkikäteen ajatellen, yllättävän pieneksi.

Niin iso hitti kuin Runawaystä tulikin, niin silti se ei Billboardin Top 100 listalla noussut korkeimmillaan kuin sijalle 39. Australiassa se sijoittui sijalle 105, mutta missään päin muuta maailmaa sille ei noteerattu listasijoitusta. Ei Englannissa, ei USA:ssa, eikä edes Suomessa. Siitä huolimatta se on yksi Bon Jovin  tunnetuimmista ja suosituimmista kappaleista.  Myöskään ensilevy, Bon Jovi (1984), seuraavana vuonna ei ollut valtava menestys. USA:ssa se nousi sijalle 43 ja Englannissa sijalle 71. Syitä näin alhaisiin sijoituksiin on ainakin näin jälkikäteen vaikea lähteä  arpomaan, mutta olisiko yksi mahdollinen syy se, että Bon Jovia pidettiin heavybändinä, eikä heavy ollut silloin vielä yleisesti hyväksyttyä listakamaa. Levymyyntiä hallitsivat sinä vuonna suhteellisen suvereenisti Michael Jackson, Prince ja Bruce Springsteen. Levyt pitäisi jokaisen vähänkin alaa seuraavan tietää. 

Bon Jovin matka ensilevystä (Bon Jovi) ja ensisinkusta (Runaway) kymmenenteen levyyn, Lost Highwayyn on siis 23:n vuoden mittainen. Matkasta voi hyvinkin kuulla bändin varttumisen aikuiseksi. Ensilevyn puberteetti on kahdessakymmenessäkolmessa vuodessa muuttunut seesteisemmäksi ja varttuneemmaksi, kypsemmäksi ja keski-ikäiseksi. Eikä tämä välttämättä ole negatiivinen kommentti. 

Lost Highway-levyn nimi on lainattu Leon Paynen saman nimisestä kappaleesta, jonka Hank Williams aikanaan teki tunnetuksi. Hankhan oli aikanaan (ja on edelleenkin) yksi country-musiikin suurimmista legendoista. Omassa Lost Highwayssaan hän on ajautunut elämässään kadoksiin ja kulkee pitkin astraalista valtatietä kohti tuhoaan. Näinhän siinä sitten lopulta kävikin. Hank Williams kuoli keikkamatkalla, tien päällä, Cadillacin takapenkille vuonna 1953. Tämä havaittiin tankkaustauolla Oak Hillin kaupungissa West Virginiassa. Hank Williamsin kuolema lieneekin suurimpia Oak Hillin kaupungille tapahtuneita asioita. Wikipedian artikkelissakin tapaus mainitaan jo heti kolmannessa lauseessa. Tänä päivänä Oak Hillissä on hiukkasta vaille 8000 asukasta. Varmasti jonkin verran tapaus on tuonut turistitulojakin kaupungille. Ainakin sille huoltoasemalla, sikäli mikäli se on vielä olemassa.

Bon Jovi on omassa Lost Highway-kappaleessaan ehkä samalla tiellä, mutta tulossa täysin päinvastaisesta suunnasta. Jos Hank Williams oli kadottamassa kaiken, on Bon Jovi löytänyt tai ainakin löytämässä sen kaiken kadotetun. Kaikki kerrotaan hyvinkin selvästi. Kuinka maailma on auennut uusin silmin ja kuinka kaikki on paljon selvempää ja kuinka elämä alkaa olla harmoniassa. Jopa Jeesuksesta laulussa lauletaan. Muovinen sellainen hänellä on auton etuikkunalla tukenaan. Levyn kannessa sitä ei kuitenkaan näy, vaikka siinä nimenomaan on kuvattu näkymä auton etuikkunasta kuljettajan silmin. Kartta ja aurinkolasit siinä kyllä on, mutta hei... hetkinen. Aurinkolasien vieressä taitaa sittenkin seistä muovinen Jeesuspatsas. Siitä on tosin vain reuna näkyvissä, mutta mikä muukaan se voisi olla. Kyllä se on Jeesus. Tuskin sillä kuitenkaan tässä laulun tapauksessa on niinkään uskonnollista merkitystä, vaan ehkä se nimenomaan kuvastaakin sitä rauhaa ja turvallisuuden tunnetta, minkä laulaja kertoo löytäneensä. 

Vastaantulijoita ei tiellä näy, niinpä hän sojottaa pitkin pitkää suoraa kohti auringonlaskua, keskellä tietä ja keltaisen viivan päällä. Amerikan viljavainiot reunustavat tietä ja kansi onkin hyvin country-henkinen. Ja sellaista se on myös musiikki näiden kansien sisällä. Vanha tuttu Bon Jovi on täysin tunnistettavissa, mutta  countryn nykysuuntaukset a la garth brooksit, shania twainit ja dixie chicksit ovat täysin rinnastettavissa tähän levyyn ja tähän biisiin. Lopullinen varmuus näihin rinnastuksiin ja tarkoituksellisuuteenkiin selviää ensinnäkin siitä, että levy on äänitetty country-musiikin pääkaupungissa, Nashvillessä. Ja toiseksi vielä siitä, että kappaleeseen Till We Ain't Strangers Anymore Donin kanssa duetoimaan on kutsuttu countrytähti LeAnn Rimes. Tuloksena countryballadi isolla, todella isolla, C:llä. 

Näinköhän se päivä on vielä tulossa, kun Bon Jovillekin varataan keikka country-musiikin mekkaan, Grand Ole Opryyn. Täytyy sanoa, että en yllättyisi. Jatkuvuudenkin kannaltakin jostain pitäisi löytyä se uusi yleisö kun vanha vanhenee. Vielä toistaiseksi stadionit täyttyvät, mutta kuinka kauan. Kantrimarkkinoilla riittäisi markkinarakoa. Ainakin Amerikassa.

Toisaalta Bon Jovin fanit ovat kuitenkin uskollista joukkoa muuallakin maailmassa. On etenkin yksi faniryhmä, jonka keskuudessa kato on ollut huomattavasti pienempää kuin muissa ryhmissä. Eikä se ole pieni ryhmä. Se on tytöt. No, silloin alkuun he olivat tyttöjä, mutta tänä päivänä heistäkin on jo kasvanut keski-ikäisiä naisia, äitejä ja aviovaimoja, mutta edelleenkin monet heistä ovat faneja. Eivätkä he kääntäneet takkiaan edes silloin kun nahkatakkipojat viereltä häipyivät. Vaikka hittien määrä on Bon Jovilta vähentynytkin, niin kyllä vanhoilla ja hyväksi todetuillakin pääsee aika pitkälle. Niillähän se pohja luotiin. Mutta ei se fanitus heidän kohdalla siltikään perustu pelkästään niihin vanhoihin hitteihin, vaan myös musiikin ulkopuolisilla tekijöillä on tässä asiassa osansa. Mutta kuinka paljon. Sitä he eivät välttämättä kerro aviomiehilleen ja lapsilleen. Suotakoon se heille. Kyllä jokaisella pitäisi olla joku fanituksen kohde. Vaikka sitten saavuttamaton salarakas.