31.3.2013

Phil Lynott - Kings Call

Elvis kuoli 1977. Se pitää kaikkien tietää, sillä se kuuluu yleissivistykseen. Tarkempi päivämäärä oli elokuun 16:s. Paikka oli Graceland, Elviksen koti Memphisissä, missä hän oli asunut yhtäjaksoisesti vuodesta 1957 asti. Sen yön ja aamun tapahtumista on spekuloitu loputtomasti. Siltikään ei varmasti tiedetä, mitä siellä todella tapahtui. Ehkä se ei siltikään ole olennaista, sillä lopputulos on kuitenkin aina sama: Elvis oli kuollut. Tosin siitäkin on spekuloitu loputtomasti.
Sanan kiirittyä kansan korviin alkoi Gracelandin eteen kerääntyä väkeä. Vaikka oli varhainen aamu paikalle saapui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Arviot vaihtelevat noin 50 000:stä 75 000:een, mutta koko päivän mittaan paikalla käynyt väkimäärä saattaa hyvinkin ylittää sadantuhannen rajapyykin.
Memphisissä oli odotettavissa helteinen päivä. Sellainen siitä tulikin, mutta pilviäkin oli taivaalla. Tämän voi päätellä siitä, että muutamien silminnäkijöiden mukaan pilviin olivat muodostuneet Elviksen kasvot. Hän katsoi alas faneihinsa antaen ymmärtää, että kaikki oli hyvin. Kasvot olivat levolliset ja niistä oli kuvastunut rauha, jollaista Elviksen kasvoista ei ollut enää moneen vuoteen voinut lukea. Hän oli näyttänyt nuorelta.
 
 
Lontoossa oli kello jo enemmän. Päivä oli jo valjennut paljon aiemmin, mutta aurinko pysyi piilossa. Koko elokuun oli ollut aurinkoista ja helteistä, mutta nyt puhuri lännestä oli tuonut koko eteläiseen Englantiin vesisateen. Illan mittaan sade yltyi myrskyksi ja yöllä paukkui ukkonen ja salamat välkehtivät. Vettä satoi vuorokauden aikana 48 millimetriä, mutta se ei ollut päivän ykkösuutinen. Seuraavan päivän lehtien etusivut oli varattu Elvikselle.
Lontoon sateessa käveli musta mies takin kaulukset ylös käännettynä. Hän kastui, mutta ei välittänyt siitä. Ajatukset olivat jossain muualla. Ystävä, jota hän ei koskaan henkilökohtaisesti tuntenut, eikä ollut edes tavannut, oli kuollut. Ystävä, jonka innoittamana hän itsekin oli hakeutunut samalle uralle ja jonka mallin mukaan hän myös myöhemmin itse tulisi tuhoutumaan. Mutta siihen oli vielä aikaa. Ei ihan kymmentä vuotta, mutta melkein.
Askelluksensa oli ajatustensa takia hapuilevaa. Katse oli suuntautunut kaksi metriä jalkateriensä edelle missä sadepisarat pärskyivät lainehtivassa veden pinnassa. Kengät olivat läpimärät, vesi valui pitkistä hiuksista takin sisälle pitkin selkärankaa ja kasvoille, mutta kaikki se oli nyt toisarvoista. Ystävä oli kuollut ja hänelle piti järjestää muistotilaisuus. Oma, yksityinen, intiimi muistotilaisuus, johon osallistuisi vain kaksi ihmistä: hän ja Hän.
Hän oli ainoa asiakas kaupassa ja jätti kassalle valuessaan paikalle vesilätäkön. Lyhyt ostoslista: Pullo viiniä ja pullo giniä. Pullot katosivat puolipitkän popliinitakin sivutaskuihin käsien seuraksi ja mies katosi takaisin kadulle. Reitti vei samaa tietä takaisin ja päätyi jonkin matkan päässä kotiovelle.
Märät kengät putosivat eteiseen ja takki päätyi mytyssä tuolin selkänojalle. Pullot hän vei olohuoneeseen ja alkoi kerätä levyhyllystä Elviksen levyjä. Levysoitin toimitti alttarin virkaa ja hän asetti ensimmäisen levyn soittimeen. Kymmeniä kertoja soitettu levy rahisi alussa, mutta Blue Suede Shoesin lähdettyä soimaan rahina jäi taka-alalle. Tunnekuohu tuntui iskevän taas ja hän rauhoitti itseään lantraamalla tanakan ginin.
Yö oli pitkä ja kului Elviksen levyjä soittaessa. Välillä epäusko Hänen kuolemastaan valtasi mielen ja toi kyyneleet muassaan, mutta seuraavassa hetkessä Hän jo tuntui istuvan taas viereisellä tuolilla kohottamassa omaa lasiaan tai laulamassa levyn mukana.
Pullot alkoivat tyhjetä. Levyt olivat pyörineet koko yön. Oli Itketty ja oli keskusteltukin. Tapahtunutta ei enää saanut tapahtumattomaksi. Surut oli surtava ja tosiasiat hyväksyttävä tosiasioina. Alkoi tulla aamu ja alkoi uni voittaa. Aamun krapulaan oli vielä muutama tunti aikaa. Sitä ennen ehti vielä nukkua ja herätä uuteen päivään - ensimmäiseen uuteen päivään ilman Elvistä.
 
 
Tiedetään, että Thin Lizzyn laulava basisti Phil Lynott oli kova Elvis-fani ja että Kuninkaan kuolema oli hänelle kova paikka. Vuonna 1980 hän teki oman tribuuttinsa pois menneelle sankarilleen. Kappale oli nimeltään Kings Call ja hän sijoitti sen ensimmäiselle soololevylleen Solo In Soho. Levyn kappaleet olivat Lynottille ominaisen melodisia rock-biisejä, mutta eivät ehkä enää sopineet astetta heavympään suuntaan menossa olevalle Thin Lizzylle. On mukana silti useitakin biisejä, jotka olisivat menneet täysin Lizzynkin levyillä. Tarkemmin ajatellen varmasti kaikki, mutta Lynottin luomisvoima oli niin valtaisaa, että kaikki ei millään mahtunut bändilevyille. Oli pakko tehdä soolo.
Kings Callin sanoituksessa Phil kertoo kuinka hän suri suruaan. Hän haki viinakaupasta pullon viiniä ja toisen giniä, sulkeutui kotiinsa ja kuunteli koko seuraavan yön Elviksen levyjä. Mukana oli joku hänen läheinen ystävänsä, mikä todennäköisesti tarkoitti Elvistä itseään. On hyvin luultavaa, että Elviksen henki vaelteli monessa muussakin paikassa sinä yönä, niin että miksei myöskin Philin luona.
Kings Call on hyvin uskottava kappale. Kitaroinnissakin on jotain hyvin tuttua. Ja kyllä, Mark Knoppfler on aika helppo tunnistaa. Phil oli kutsunut hänet kappaleelle vierailevaksi kitaristiksi ja laulamaan kappaleen taustoja. Oikeastaan Kings Call onkin aika direstraitsmainen kappale, mikä ei sinänsä ole mikään ihme, sillä aika monetkin Thin Lizzyn ja Dire Straitsin kappaleet muistuttavat jollain tapaa toisiaan. Molemmat orkesterit ovat täysin eri juttu niin tyylillisesti kuin musiikillisestikin, mutta sävellyksissä on jotain yhtä. Kuin myös Markin ja Philin käheähkössä ja matalassa laulussa. Oli hyvä oivallus Phil Lynottilta pyytää Mark Knopfler vierailulle. 
Dire Straitshan teki myös oman Elvis-biisinsä, Calling Elvis, vuonna 1991. Siinä fani yrittää tavoitella Kingiä Gracelandista puhelimitse ja ihmettelee kun ei saa tätä kiinni. Miksiköhän?
Myöskään Phil Lynott ei ollut silloin enää tavoitettavissa. Jos olisi ollut, olisi Mark Knopfler hyvinkin saattanut pyytää häntä vastavierailulle kappaleen levytystilaisuuteen.
 
 
Elviksen kuolemalla on rahastettu siitä asti kun Elvis kuoli. Ensimmäisiä haaskalle ehtineitä oli hollantilainen Eddy Ouwens, joka ehti osoittaa hyvämuistisuutta ja huonoa makua levyttämällä kappaleen I Remember Elvis Presley jo saman kuukauden aikana kun Elvis kuoli. Kotimaassaan ja muutamassa muussa Euroopan maassa se nousi listaykköseksi asti. Amerikassakin tehtiin jo saman vuoden aikana useita enemmän tai vähemmän vakavasti otettavia tekeleitä.
Mutta on olemassa paljon hyviäkin Elvis-tribuuttikappaleita. Monet niidenkin esittäjistä ovat jo siirtyneet Philin ja Elviksen tavoin yläkertaan, missä ovatkin ehkä päässeet esittämään ne suoraan Hänelle itselleen. Ehkä seuraavat edesmenneiden esitykset eivät välttämättä suoranaisia tribuutteja ole, mutta ainakin Elviksen inspiroimia. Ovatpahan ainakin kolme erilaista, persoonallista, lähestymistä ja näkökulmaa aiheeseen Elvis Presley:
Kirsty MacCollin There's A Guy Works Down The Chip Shop Swears He's Elvis oli Kirstyn ensimmäinen hitti vuodelta 1981. Biisi on hyväntuulinen kantrirokki, joka ei ehkä sittenkään kerro itse Elviksestä, vaan kierosta ja ehkä pettävästäkin äijästä, joka ei ole ihan uskollinen eikä parisuhteessakaan täysillä mukana. Tyyppi tuntuu olevan yhtä luotettava kuin läheisessä ruokapaikassa työskentelevä heppu, joka väittää olevansa Elvis. Silti hän jättää tämän niljakkeen selittelyille pienen takaportin auki: He's a liar and I'm not sure about You.
Frank Zappan tulkinta aiheesta on Elvis Has Just Left The Building. Zappahan ei tunnetusti kumarrellut ketään, eikä tässäkään tapauksessa paljoa mairitellut Elvistä. Mutta ehkä kuitenkin rivien välistä löytyy piikki Elvis-kultin luojille. Niille, jotka rakensivat ilmiöstä liian suuren ja tekivät ihmisestä nimeltä Elvis erakon, ylijumalan ja ihmisraunion. Nämä olivat suurimmat syylliset siihen, että Elviksen elämästä tehtiin liian mahdotonta yhden ihmisen elettäväksi. Zappa kääri kunnianosoituksensa mustaan huumoriin. Frank kun oli hieman omalaatuinen ihminen.
Eikä ihan perinteisimmällä huumorintajulla ollut varustettu Warren Zevonkaan. Hän oli hieman samoilla linjoilla Zappan kanssa biisillään Porcelain Monkey, posliiniapina. Nimi juontuu siitä, että Elviksellä oli loppuaikoinaan Gracelandissä tv-huoneen pöydällä sellainen pikkupatsas. Warren Zevon näki jossain Graceland-postikortissa kuvan tuosta huoneesta ja se sai hänessä jotain liikkeelle. On ollut hieman epäselvää miksi tuo apina teki häneen niin vahvan vaikutuksen ja syytäkin voi nykyään enää arvailla. Mutta ainakin jonkun mytologian / uskomuksen mukaan posliiniapinat kuvastavat luovuttamista ja/tai luopumista. Ehkä sitä saattoi pitää merkkinä tai enteenä tulevasta tragediasta.
Warren saattoi myös ajetella, että mitä tuo apina oli nähnyt. Mitä se voisi kertoa, jos osaisi puhua. Tunnetustihan Elvis vietti pitkiä aikoja tv:tä katsellen juuri tuossa huoneessa tehden... mitä? Posliiniapina voisi sen kertoa, mutta kun ei voi. Patsas on muuten aika pelottavan näköinen, kuin kauhuleffarekvisiittaa. Sitä voi helposti käydä googlettamassa kuvahaussa: Elvis Porcelain monkey. Apina näyttää ihan siltä kuin se tietäisi jotain. Hui!
 
Phil Lynott kuoli tammikuun neljäntenä 1986 vain 36-vuotiaana. Hänet oli joulupäivänä kiidätetty sairaalaan huumeiden, pillerien ja alkoholin yhteiskäytöstä johtuneista komplikaatioista. Sairaalassa hän sairastui vielä keuhkokuumeeseen ja vietti elämänsä viimeiset päivät kytkettynä hengityslaitteeseen. Äärimmilleen ärsytetty sydän ei enää jaksanut pumpata verta hän vajosi koomaan, ja siitä hän ei enää herännyt.
He's just a boy, that has lost his way...
 
 
Phil Lynott oli vuodesta -69 saakka vetänyt Thin Lizzyä, ollen orkesterin keulakuva ja musiikillinen moottori. Mukana oli vuosien mittaan ollut mittava määrä lahjakkaita muusikoita, mutta kenestäkään heistä ei ollut ottamaan Philin paikkaa. Bändi jatkoi epävirallisesti ja satunnaisesti kuitenkin vielä Lynottin kuoleman jälkeen (1986) tehden nostalgiakeikkoja, mutta se ei koskaan enää saavuttanut sitä jotain, mitä menestyviltä orkestereilta vaaditaan. Bändiltä puuttui karismaattinen keulahahmo ja luomisvoimainen biisintekijä jollainen Phil Lynott oli.
Siitä luomisvoimasta saatiin vielä uskomaton näyttö vuonna 2012, 26 vuotta Phil Lynottin kuoleman jälkeen. Hän oli joskus vuosina ennen kuolemaansa antanut jollekin uskolliselle fanille / ystävälleen 150 nauhaa tallettettavaksi mahdollista tulevaa käyttöä varten. Nauhoja purettaessa niiltä löytyi 700 (SEITSEMÄNSATAA!) ennen julkaisematonta biisiä. Mukana oli varmaankin joitain vanhojen biisien raakavedoksiakin, mutta tuohon määrään mahtuu hirvittävä määrä muutakin musaa. Niitä piti ilmeisesti julkaista joskus jonkinlaisena boksina, mutta ei ole ainakaan meikäläisen silmiin osunut. Näinköhän niiden oikeuksista käydään lihavaa riitaa jossain siitä kenelle ne kuuluvat ja kuka kerää fyrkat. Näinhän se aina menee ja me fanit olemme niitä, jotka jäävät yleensä tappiolle. Me emme niistä korvauksista niinkään, meille riittäisi pelkkä musiikki.
 
 

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi: