Aknestik - Suomirokkia

Nuoruus on nostalgiaa ja musiikki tuo muistoja mieleen. Siltä pohjalta kultaiselle 80-luvulle palaten Aknestik-yhtyeen  Kai Latvalehto (s. 10.8 -67) ja Jukka Takalo (s. 20.6 -67)  tekaisivat yhden vuoden 1998 ärsyttävimmistä renkutuksista - Suomirokkia. Ärsyttävän biisistä teki varsinkin se, että se alkoi soida radiossa jatkuvasti. Lapsien kohdalla ehkä tämä Teletappien lanseeraama huudahdus "Uudestaan!" vielä toimiikin, mutta että sitä pitää pakkosyöttää vielä aikuisille ihmisillekin. Kertaus on opintojen äiti, niin sanotaan, mutta silti liika on liikaa. Monesti olen työpaikallakin kuullut kirottavan näitä jatkuvasti samoja biisejä soittavia radiokanavia. Vaan silti, jostain ihmeen syystä, nämä samat ihmiset aina vaan radion samalle taajuudelle kääntävät. Jos ehdottaa kanavan vaihtoa, niin ei käy, kun "Täältä tulee parasta musiikkia" sanovat. En ymmärrä. Suomirokkia-biisin kohdallakin kävi se ihan sama, liialla toistamisella saavutettu juttu, mikä ei varmastikaan ollut sen tarkoitus . Ne kanavat, jotka sitä soittivat, polttivat sinänsä ihan ok biisin samantien loppuun liialla luukuttamisella. Alkuun kappale alkoi ärsyttämään ja jossain vaiheessa se muuttui vain pelkäksi ilmaksi, ohjelmavirraksi. Ne soittolistat, ne soittolistat...

Vaikka kappale väkisin taottiinkin kaikkien suomalaisten kalloon, ei sen vaikutus siltikään ollut ihan levy-yhtiön toivoma. Poko Rekords oli lähes epätoivoisesti ajanut Aknestikia läpi jo neljän levyllisen verran, mutta juurikaan mitään mainittavaa ei ollut tapahtunut. Monet kappaleista olivat olleet pieniä radiohittejä, mutta vaikka laulut olivatkin tuttuja, niin silti niiden esittäjää ei moni edes tiennyt. Keikoille eksyneetkin ihmettelivät ilmiötä, etteivät olleet ikinä kuulleetkaan Aknestik-nimisestä orkesterista, mutta silti tunsivat lähes kaikki keikalla esitetyt biisit ja monia osasivat laulaa jopa mukana. Ai tää on tää bändi, moni varmaan ajatteli.

Aknestik oli kotoisin Haukiputaalta. Pienestä, alle kahdenkymmenentuhannen asukkaan kunnasta Oulun pohjoispuolelta. Vuoden 2013 kuntaliitoksesta Haukipudas yhdistyi Ouluun muutaman muun lähikunnan kanssa. Liitos teki Oulusta asukasluvultaan maamme viidenneksi suurimman kaupungin. Mutta vielä silloin kun 80-luvulla Aknestikin kundit Haukiputaalla asustelivat oli se pienehkö maalaispitäjä, jonka kesät muodostuivat varmaankin pitkälti niistä elementeistä, joista Suomirokkia biisin alussa kerrotaan.

Laulun alkuun maalataan visio suomalaisesta keskikesäisestä maaseutuidyllistä. On kesä, ilmeisesti yö - pohjolan yö, koska valonhäivä luo seudulle vielä hämyään. Aurinko on vielä ylhäällä, matalalla, jossain puiden takana. Linnut laulavat, puut tuoksuvat, heinä haisee. Rauhan rikkoo kuitenkin maantieltä kuuluva moottorin ääni. Joku ajaa pitkin kylänraittia auton ikkunat auki ja soittaa musiikkia. Ja soittaa lujaa. Hetken perästä mutkan takaa kuvaan ajaa Lada. Se kaartaa laskevassa auringossa kohti kirkonkylää jättäen jälkeensä kultaisen pölypilven. Stereoissa soi aikauden hitit joita kuljettaja laulaa mukana. Suurella tunteella, tottakai. Molemmat kädet puristavat tiukasti rattia, sillä sen aikaisissa Ladoissa ei ollut ohjaustehostinta laisinkaan. Jos vauhtia täytyi hidastaa, tai vaikka pysäköidessä, piti rattiin tarttua lähes painiotteella saadakseen pyörät kääntymään. Paljon ajavilla ladakuskeilla oli varmaankin isommat käsivarsilihakset.
70-luvulla ja vielä 80-luvun alkupuolellakin Lada oli maamme myydyin auto, joita varmasti riitti kaikille tieosuuksille. Ladalle naurettiin jo silloin, mutta sen hinta, kylmäkäynnistyvyyskyky ja korkea maavara tekivät siitä perin soveliaan kulkuneuvon suomalaisiin oloihin.  90-luvun alkupuolella, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, Ladoja alettiin roudata takaisin itärajan taakse, kun sikäläiset nostalgikot alkoivat haalia niitä takaisin isiensä maille. Suhteellisen nopeasti ne Suomen katukavasta hävisivätkin. Puhutaan jopa tapauksista, joissa venäläiset olisivat maksaneet hyväkuntoisista autoista enemmän kuin niiden hinta oli alunperinkään ollut. Myös jo rekisteristä poistetut ja ruostuneet Ladat kelpasivat "naapurin miehille". Moni nettosi suureksi hämmästyksekseen mukavan tilin pihan perälle jääneestä rautakasasta.

Totuus löytyi kaurapuurosta, väitti Suomirokkia-laulun sanoittaja Jukka Takalo. Tuosta perussuomalaisesta perusaamiaisesta. Mitä hittoa? Pakottiko Jukan äiti pikku-Jukkaa syömään puuroa joka aamu väittäen, että muuten ei jaksa? Vai oliko pohjoissuomalaisesta viljapellosta idätetty ihan oikeasti totuuden siemen? Mahdollisesti ei kumpikaan, sillä eiköhän kyseessähän ollut laulu, joka tuli kaiken kansan tuntemaksi Elovena-kaurapuuromainoksesta. Alunperin biisi oli kuitenkin Lama-yhtyeen räävitön punk-esitys, josta tuli sittemmin suomalaisen rockin klassikko. Kyllä, luitte oikein, klassikko. Se nousi vuonna 2012 Ylen Radio Suomen järjestämässä Suomipunk-äänestyksessä sijalle kolme. Edelle kiilasivat vain Pelle Miljoona Väkivallalla Ja Päihdeongelmillaan sekä Ratsian Lontoon Skidit. Mainosta varten tehty coveri kaurapuuro-biisistä oli melkoinen pohjanoteeraus musiikillisesti. Eihän se Laman alkuperäinenkään monen mielestä mitään musiikkia ollut, mutta se olikin punkkia, eikä sen tarvinnut sen kummempaa ollakaan. Kunhan asenne oli kunnossa.
Myöhemmin Laman kundit kielsivät kappaleen esittämisen mainoksessa, mutta monen mieleen kappale jäi ikuisesti soimaan nimenomaan tuosta mainoksesta. Tosiasiassa aika moni luulikin, että ensin oli tuo mainos ja vasta sitten Lama tuli ja raiskasi sen. Vaikka totuus olikin toisinpäin. Kappaleen päätyminen mainokseen on hieman avoin tarina, sillä ilmeisesti laulun säveltäjä/sanoittaja Epe Grönholm ei ollut edes antanut Elovenalle / Raisio Konsernille lupaa biisin käyttöön, sillä hän on myöhemmin  maininnut Hesarin haastattelussa, ettei antaisi ikinä Laman biisejä mainoksiin käytettäviksi. Tosin mainoksesta kertyneet teostokorvaukset hän olisi mieluusti kelpuuttanut. Kenelleköhän ne sitten menivät, jos eivät hänelle?

Sanoituksellisesti Totuus Löytyy Kaurapuurosta on selvä innoituksen lähde Suomirokkia-biisille. Kaurapuurossa lauletaan ja luetellaan asioita joista totuus löytyy ja joista se ei löydy. Anarkistisen punkhengen mukaisesti se ei esimerkiksi löydy maidosta, talkkarin muijasta, naapurin villakoirasta, humpasta, tangosta, kauppaopistosta, teryleenihousuista, ydinsodasta, kateudesta eikä vihasta. Toisaalta saman hengen vastaisesti Lama laulaa, ettei totuus löydy myöskään hakaneulasta poskesta, Koskenkorvasta eikä edes A-kaljasta. Ehkä jälkimmäiset olivat jonkinlainen hyökkäys ns. muotipunkkareita vastaan, joiden mielestä punk oli vain siisti juttu ja koostui edellä mainituista asioista. Olihan se ( ja onhan se) paljon muutakin.

Seuraavaksi Aknestik mainitsee vuoden 1980 kulttuuriteon, Rockradion. Kaurapuuron jälkeen totuuden kerrottiin löytyvän siitä. Ja kyllähän Rockradiota silloin tarkkaan tuli kuunneltuakin.  Rockradion synty oli pitkällisen taistelun tulos. Sen aikaisessa Suomessa rokki radiossa oli kortilla. Jossain suuressa radiotutkimuksessa oltiin kuitenkin todettu, että nuoriso oli kaikkoamassa radion parista. Puoli tuntia nuorisomusiikkia silloin tällöin ei riittänyt tyydyttämään kasvuikäisten musiikkinälkää. Niinpä homma päätettiin keskittää yhtenäiseen ohjelmaan ja kiinteään lähetysaikaan. Yleisradion rinnakkaisohjelmassa alettiin lähettää arkipäivisin kolmena päivänä viikossa pari tuntia kerrallaan parhaaseen kuunteluaikaan rock-musiikkia. Ennen kuulumatonta. Musiikki oli kulloinkin juontavan toimittajan valitsemaa, mikä teki tarjonnastakin aika monipuolista. Tosin uutuuksia kuuli tietysti useammin, mikä oli tietysti ihan luonnollistakin. Myös toimittajien musiikkimaku tuli pian selväksi. Mieleeni on jäänyt esimerkiksi Juha Tynkkysen antipatia Motorheadia kohtaan, kun taas Holle Holopainen tuntui suorastaan rakastavan  kyseistä orkesteria. Jake Nyman taas ei tykännyt punkista ja uusi kyky Tero Liete taisi olla ensimmäinen, jonka kuulin soittavan Springsteeniä radiossa. Olisikohan ollut Candy's Room se kappale? Jukka Haarma maiskutti puhuessaan, mutta soitti hyvää musiiikkia ja Juhani Kansi palvoi Bowieta ja Curea. Vaikka soittolistat eivät vielä silloin  olleetkaan käytössä, niin silti mieleeni on jäänyt keväällä rockin Suomen mestaruuden voittaneen Hassisen Koneen Muoviruusuja Omenapuissa, jota kyllä aika ahkerasti veivattiin. Yhtye ei ollut silloin vielä levyttänyt, joten kyseessä taisi olla live-esitys ehkä juuri noista SM-kisoista. Saman vuoden elokuussahan julkaistiin myös "Koneen" ensiälppäri Täältä Tullaan Venäjä, jonka aloitusraidasta syntyikin sitten melkoinen soppa. Rappion ylistystä? Rockradiokin oli heti puritanistien hampaissa. Hyvä näin, sillä vielä siihen aikaan rokkikin oli ainakin joidenkin piirien mielestä paheksuttavaa. Mutta meille joillekin se oli ihan must.  

Kolmas asia, mitä Aknestik kertoo totuuden löytyneen oli Tupla-Uuno. Uuno Turhapuro oli kova sana Haukiputaallakin. Rockradion jälkeen mainittu Tupla-Uuno vie kuulijan hieman eteenpäin 80-lukua, nimittäin vuoteen 1988. Kyseessä oli kolmastoista Uuno Turhapuro-elokuva. Tupla-Uuno oli vuoden katsotuin elokuva ja saavutti teattereissa 320 889 katsojan rajapyykin. Millä tapaa totuus siitä löytyi, jää ainakin minulle hieman avonaiseksi, mutta kai siinä jotain oli. Onhan Uunosta ja Uunon suosiosta tehty joitain tutkielmiakin ja muistaakseni suosiota on ihmetelty jopa jossain väitöskirjassakin.

Samassa säkeessä mennään vielä urheilunkin puolelle ja törmätään Kaarlo Maaninkaaan. Mies, joka juoksi hopeaa yhdessä kaikkien aikojen urheilutrillereistä: Moskovan olympialaisten 10 000 metrin juoksussa. Tuolloin elettiin vuotta 1980. Lasse Virén, Kaarlo Maaninka ja kolme etiopialaista taistelivat mitaleista. Vaikka Maaninka mitalin nappasikin, niin silti viidenneksi jäänyt Virén oli juoksun sankari. Hänen repivä ja riistävä taktiikkansa vei etiopialaisten kolmoisvoiton. Juoksun viimeiset neljä kilometriä löytyvät Youtubesta ja tuo pätkä kannattaa ehdottomasti tsekata,  mikäli on yhtään urheilukärpäsen puraisema.  Vaikka tuloksen tietääkin on juoksun jännitys silti kestänyt ajan hampaan. Mohammed Kedir johti juoksua suurimman osan ajasta, mutta Lasse kävi vähän väliä rinnalla näyttäytymässä, jolloin Kedir taas joutui kiristämään. Välillä Lasse käväisi itsekin kärjessä, mutta etiopialainen ei siitä tykännyt, vaan joutui taas kiristämään. Loppukirissä takaa iski kuitenkin Miruts Yifter ja kiiti selvään voittoon, Viren hyytyi, mutta Maaninka, tuo valkea suomalainen, yllätti kaikki komealla kirillään tullen toisena maaliin. Uskomaton kilpailu jollaisia ei enää pitkillä matkoilla nähdä. Nykyään juostaan vaan jonossa ja ratkaisut tehdään vasta viimeisellä kierroksella. Moskovassa käytiin pudotuskilpailu, jossa kukaan kärkiviisikosta ei halunnut antaa periksi, eikä antanut. Lasse Virén teki valtavan työn juoksussa, vaikka varmasti itsekin tiesi, ettei hänelle itselleen tästä juoksusta mitalia heru. Mutta hän pisti silti kaiken peliin ja petasi periaatteessa juoksunsa Maaningalle. Saavutettua hopeaa ehkä hieman himmentää Maaningan myöhemmin antama tunnustus, että hän oli käyttänyt juoksussa veritankkausta. Mitalia ei häneltä silti kukaan ota koskaan pois, sillä veritankkaus kiellettiin vasta 1985. Maaningan menestys Moskovassa ei jäänyt pelkästään kympin hopeaan, vaan hän juoksi viidellä kilometrilläkin mitaleille, kolmanneksi. sama mies, Miruts Yifter, voitti myös vitosen. Virén ei ollut sillä matkalla mukana.

Maaningasta Mona Caritaan, eli urheilusta musiikkiin. Mutta luultavasti ulkomusiikilliset ansiot ovat tässä tapauksessa kuitenkin se tärkeämpi juttu. Eli se asia, mikä kirvoitti Jukka Takalonkin mainitsemaan Mona Caritan laulussaan. Mona Carita oli nuori ja näppärän näköinen permanentattu brunette, joka pisti nuorten miesten ja miksei myös vähän vanhempienkin äijien päitä sekaisin. Levyjen kansissa ja Suosikin sivuilla kesäisissä asuissa ja uimapuvuissa keikistelevä neito muljautti aina jotain vatsanpohjassa. Vuoden 1981 albumilla Nykyaikainen hänellä tuskin oli mitään yllään. Vaikka kannessa ei näkynytkään kuin kasvot ja vähän ihoa olkapäistä alaspäin, riitti se ja kuvan kostea look pistämään mielikuvituksen liikkeelle.  

Mona Caritan ura perustui lähes kokonaan käännösiskelmiin, joista läpimurto tapahtui Boney M:n Rasputinilla. Muita merkittävimpiä olivat Soita Mulle (Blondie: Call Me), Fame-elokuvan saman nimisestä tunnarista tuli herkullinen suomennos: Me Emme Laske Viiteen (Irene Cara), Mikä Fiilis (Flashdance leffan tunnari, niin ikään Irene Cara), Jos Mua Pussaat (Then He Kissed Me), Anna, Kulta Anna (Ottawan Hands Up)  Kaupungin Lapset (Kim Wilde: Kids In America) jne. Mona Carita teki neljä levyä (1979 - 83), jotka ovat ehdotonta kasaribileiden käyttökamaa siinä missä Meiju Suvaksenkin levyt. 

Mona Carita lopetti laulajauransa yllättäen, meni naimisiin ja muutti Pohjois-Amerikkaan. Palasi sieltä kuitenkin takaisin päästyään opiskelemaan Jouko Turkan aikaiseen Teatterikorkeakouluun. Oli ilmeisen lahjakas näyttelijä, jota itse rehtorikin äityi joskus kehumaan. Hyvä hänen on täytynyt ollakin, sillä teatterikouluunhan on vuosittain satoja hakijoita. Jo pelkästään se, että tulee valituksi viidentoista hyväksytytyn joukkoon kertoo aika paljon. Mona Caritan teatterikoulu jäi kuitenkin kesken jostain syystä. Ilmeisesti hän tuli raskaaksi kesken opintojensa (tai sitten jotain muuta), laittoi asiat tärkeysjärjestykseen ja päätti vetäytyä kokonaan kaikesta julkisuudesta. Mona Caritan tulevaisuudelle jättämä jalanjälki on kuitenkin osoittautunut yllättävän suureksi. Hänet tunnetaan (ainakin sellaisena kuin hän oli) ja muistetaan vieläkin, kappaleet soivat radioissa, levyjäkin kuulemma kysellään divareista tasaisesti ja jopa fanikantaa löytyy edelleen. 

Seuraava hyppäys kappaleessa kuljettaa omakotitalon yläkertaan: seksiunelmia vinttihuoneessa. Viittaakohan tämäkin loogisesti ajatellen Mona Caritaan. Näin voisi ainakin loogisesti kuvitella. Jukka Takalo oli Mona Caritan huipulla olon ja levytysvuosien välillä noin 12 -16-vuotias. Ymmärrän.

Kertosäkeessä kelaillaan taas missä kaikkialla suomirock onkaan ollut oleellinen osa menneisyyttä. Rokkifestarit, tottakai. Haukiputaalta on varmasti matkustettu Oulun Kuusrockiin, joka eli 80-luvulla menestyksekkäimpiä vuosiaan. Heinäpellolla hikoillessa soi rinnakkaisohjelmalta kotimainen puolituntinen ja rock-radio ja maitolaiturilla kesäpäivinä kavereiden kanssa norkoillessa patterimankka soitti pikkuhiljaa mouaamaan alkavaa C-kasettia niin kauan kun vaan nauha jaksoi pyöriä.  

Hieman intiimimpään kanssakäymiseen ja taas yhdellä elämänkokemuksella rikastumiseen viittaa kertosäkeen loppu, siinä ollaan päästy aiemmista unelmista jo vähän lähemmäs konkretiaa: "Suomirokkia meijän talossa, kynttilän valossa, sun huoneessa, mun vuoteessa". Ollaan tilanteessa, jossa asiat alkavat kulkea omalla painollaan. Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen jne. Mitenkäs se Ratsia lauloikaan biisissä Ole Hyvä Nyt: "Tuu mun huoneeseen, tuu mun vuoteeseen, aluks vaik' vain istumaan..."

Ja sitten niitä kadonneita klassisia Suomirock-bändejä kyselemään. Ensin haikaillaan Kasevaa: Missä on Kaseva? Ei enää missään, mutta Tampereelta olivat kotoisin ja varmaan elelevät siellä vielä nykyisinkin. Yksi on kuitenkin joukosta poissa, sillä monien Kaseva-hittien säveltäjä Asko Raivio menehtyi jo 1989. Vaikka orkesteri suurta arvostusta nauttii edelleenkin manse-rock perinteessä, niin silti en millään pysty pistämään Kasevaa rock-nimikkeen alle. Eikä se kyllä rokkia ollutkaan. Mutta silti yhtyeellä oli lukuisia ikivihreitä, joita rock-piireissäkin paljon kuunneltiin. Ennemminkin Kasevan musiikki oli jostain folkin, kantrin, popin ja ehkä vielä jonkinlaisen kerronnallisen laulelmaperinteen lähteiltä lähtöisin. Oli siinä varmaan rahtunen rokkiakin, mutta vain rahtunen. Vaikea näitä bändien tyylisuuntia on yleensäkin kategorisoida, mutta joskus pitää sitäkin yrittää. Sitä paitsi eivät monet bändit siitä pidä itsekään, että ulkopuoliset tulevat ja alkavat karsinoimaan heidän musiikkiaan. Varsinkin ne bändit, jotka ovat mielestään keksineet jotain uutta ja ovat ihan oma juttunsa. 

Kasevan musiikki oli sellaista suomaisiin vetoavaa melodista ja melankolista jotain, mitä oli helppo laulaa hiljaa mukana. Hidasta pohdintaa laulujen aiheista, usein ihmisistä, sellaisista maan hiljaisista, jotka helposti jäävät muilta huomaamatta. Alakulo on meihin kansana aina vedonnut ja varmasti on monet itkutkin itketty Kasevan levyjen soidessa. Hienoja biisejä paljon, mutta isompana kuunteluprojektina aika rankka urakka. Yksittäisinä biiseinä iso kyllä! 

Ajallisesti Kasevan musiikki vie huomattavasti pidemmälle kuin muut tähän astiset muistelot, 70-luvulle asti. Olemassa olonsa aikana vuosina 1974 - 82 Kaseva teki vain kolme albumia, joilta löytyy lukuisia klassikoita.Strip Tease Tanssija, Tyhjää, Mari, Pena, Kun Maailma Elää, Vanha Mies ja monia muita tuttuja, mutta vähemmän tunnettuja.Yllättävää silti, että kaikki eivät Kasevaa tunne. Vanhemmat kyllä muistavat, mutta vähän nuoremmilla on Kasevan kohdalla aukko levyhyllyssä. Kaverikin kysyi kerran Suomirokkia kappaleen soidessa, että mikä tämä Kaseva on minkä perään laulussa kysellään. Sanoin, että voin laulaa sulle joitain Kasevan biisejä ja sä tunnet niistä jokaisen. Lauloin sitten yhtä sävelkorkeutta käyttäen hänelle muutaman edellä mainituista ja kyllä hän ne tunsi. "Joo joo, kyllähän mä noi tunnen" se sanoi. 

Vaikka Kaseva hajosikin 1982 on se myöhemminkin muutamaan kertaan kasattu uudestaan yksittäisiä keikkoja ja pieniä kiertueita varten. Silloin harvoin, kun bändi on saatu tien päälle lähtemään, ovat konsertit yleensä olleet loppuunmyytyjä. Meno keikoilla on ollut kaikkea muuta kuin railakasta. Hurjaa lavashowta on ihan turha lähteä Kasevan keikoilta hakemaan. Televisiossakin useaan kertaan esitetty konsertti siitä taannoin kertoi omaa kieltään. Äijät seisovat lavalla rivissä naama vakavana soittaen kitaraa kutakuinkin samoilla jalansijoilla keikan alusta loppuun. Yleisössä pariskunnat toistensa kainaloissa nieleskelevät itkuaan vetisin silmin. Osa yleisöstä laulaa mukana, toiset vain seisovat hiljaa paikallaan, mutta silmin nähden täysin musiikissa mukana. Kasevan musiikki on ikuista ja jos eivät nämä laulut jollain tapaa kosketa on vika jossain, mutta bändistä sitä on turha etsiä.

Missä on Kollaa Kestää? Laatokan pohjoispuolella, siihen laskematta, virtaa Kollaanjoki. Sen rannoilla käytiin yksi talvisodan legendaarisimmista taisteluista. Yksi niistä, joista Neuvostoliitto mieluummin vaikeni, sillä Kollaalla puna-armeija koki mittavat tappiot. Luonnollisestikin sieltä on sanonta "Kollaa kestää" lähtöisin. Taistelut alkoivat marraskuun seitsemäs 1939, noin viikko talvisodan alkamisen jälkeen ja kestivät aina maaliskuun kolmanteentoista 1940 asti, eli sodan loppuun saakka. Suomalaiset pystyivät useita kertoja torjumaan neuvostoliittolaisten hyökkäykset, vaikka näillä oli huomattava miesylivoima. Kollaa kesti. 

Mutta Suomirockista puhuttaessa on Kollaa Kestäällä ihan muu merkitys. Kyseessä oli Kasevan tapaan tamperelainen bändi, jota on joskus sanottu jopa Suomen kovimmaksi punk-bändiksi. Toisaalta  sen on sanottu olleen myöskin Tampereen huonoin bändi. En tiedä kumpaa pitäisi uskoa, mutta luulisin,että jälkimmäinen imarteli Kollaa Kestäätä  enemmän. Soittotaitoa ei kundeilla juurikaan ollut, mutta biisit olivat kertakaikkiaan loistavia. Bändin levytetty tuotanto on ratkiriemukas matka 70-80-lukujen taitteeseen, jolloin punk ja uusi aalto alkoivat tosissaan muokata vähän paikalleen jämähtänyttä musiikkimaailmaa mieleisekseen keskisormi pystyssä ja/tai kieli poskessa. 

Koko Kollaa Kestään levytetty tuotanto löytyy yksien kansien välistä CD:ltä "Kollaa Kestää Kokonaan". Levyltä löytyy 26 biisiä ja mittaa sillä on 63 minuuttia ja 27 sekuntia. Tänä päivänä tällaisen soittotaidon omaavalle bändille ei varmaan tarjottaisi edes levytyssopimusta. Mutta jos siitä päättävällä levy-yhtiöhemmolla olisi yhtään korvaa näille kappaleille ja näille sävellyksille, niin hän ei kyllä päästäisi orkesteria käsistään. Sellaiset kappaleet kuten Kaupungin Valot, Kollaa Kestää Go-Go, Sotakoira Musti ja Kirjoituksia Kellarista ovat klassikkoja kaikki. Viimeksi mainittu pääsi jopa Jaakko Jahnukaisen aikaiseen levyraatiin tehden siellä historiaa. Lenita Airisto kieltäytyi antamasta sille yhtäkään pistettä. Vaikka Jaakko yritti lypsää edes yhtä pistettä, niin ei. Lenita pysyi kovana.

Kollaa Kestään lauluista epäilemättä tunnetuin on kuitenkin Liisa Tavin tunnetummaksi tekemä Jäähyväiset Aseille. Ei pidä kuitenkaan säikähtää, eikä tuomita Kollaa Kestäätä tämän faktan perusteella, sillä Liisan versio ei juurikaan ole verrattavissa alkuperäiseen. Vaikka kappaleen sanoma paremmin kansan korviin tällä esityksellä saatiinkiin, herätti Liisa Tavin olemus ja esitys suuressa yleisössä silti melkoisesti huvitusta, jopa aggressiivisuuttakin. Liisa Tavi esitti laulun yksin säestäen itseään akustisella kitaralla. Hippimäinen ulkoasu, vankka vasemmistolaisuustausta ja feministinen olemus loivat Liisasta ehkä vähän virheellisenkin kuvan, sillä muusikkona ja lauluntekijänä hän oli ihan vakavasti otettava tapaus. Suomen Joan Baeziksikin häntä joskus sanottiin. Omia levyjä Liisa teki kahdeksan kappaletta ja lisäksi hän lauloi 70-luvun loppupuolella taistolaisbändi Agit Propissa. 

Liisakin muuten osallistui Levyraatiin vuonna 1979. Ei kuitenkaan Kollaan biisillä, vaan omalla ja Pekka Tegelmanin sävellyksellä Lasta Ei Saa Tukuttaa. Sanoituksen siihen oli tehnyt Pelle Miljoona. Kappale sai lähes täydet pisteet viideltä raatilaiselta, eli 46 pistettä.

Kollaa Kestään Alkuperäisestä kokoonpanosta laulava kitaristi, filosofian tohtori ja meribiologi Kai Kivi kuoli 2007. Samoin kävi kitaristi Juha Helmiselle keväällä 2013. Rumpali Jyrki Siukonen valmistui kuvataiteen tohtoriksi vuonna 2001. Lisäksi hän on pitänyt useita omia taidenäyttelyitä ja toiminut Taide-lehden päätoimittajana. Myöhempien aikojen basisti Mikko Nevalainen siirtyi Kollaa Kestään jälkeen kymmeneksi vuodeksi Eppu Normaaliin Mikko Saarelan erottua opiskelukiireiden takia. Nevalaisen myöhempien aikojen tekemisistä ei ole tietoa. Mies on ehkä mennyt oikeisiin töihin, sillä ainakaan missään levyttäneessä kokoonpanossa hän ei ole Eppujen jälkeen soittanut.

Missä on Keba? Sama vastaus kuin edellisiin: Ei enää missään. Paitsi vanhoilla vinyyleillä, kaseteilla ja cd:levyillä. Helsinkiläisbändi aloitti akustisena katusoitto-orkesterina, mutta kun talvisin ei ulkona tarjennut soittaa siirryttiin sisätiloihin ja kytkettiin soittimiin sähköt. Tiukka treenaminen tuotti tulosta ja Kebasta kehkeytyi combo, jolla soitto sujui kitkatta ja keikoillakin bändi oli valtakunnan energisimpiä. Vuonna 1984 he päättivät osallistua rockin SM-kilpailuihin. 

Tuon vuotisia kisoja on pidetty kaikkien aikojen kovatasoisimpina. Keballe lankesi kisan ennakkosuosikin paineet. Ehkä bändin kovaksi tiedetty keikkakunto ja epäilemättä myös stadilaisuus loivat sille sädekehää, jota maakunnista tulevilla orkestereilla ei ollut. Mutta mitäs tapahtui? Keba jäi kolmanneksi ja voittopokaali lähti Kymenlaaksoon Peer Güntille, joka vei potin Kouvolaan. 

Peer Güntin voitto yllätti vähintään yhtä paljon bändin itsensä kuin suuren yleisönkin. Güntin rumpali Twist Twist Erkinharjukin kertoi myöhemmin retkueen lähteneenkin loppukisaan Helsinkiin vähän ränttätänttä-meiningillä. "Mehän korkattiin jo Kouvolasta lähdettäessä"-kommentti kertoo jo aika paljon bändin ajatuksista mahdollista voittoaan kohtaan. Keban edelle kakkoseksikin kiilasi bändi maaseudulta. Pohjanmaalta saakka, Alavudelta, paikalle saapunut Kolmas Nainen toi tullessaan lukuisasti hienoja hetkiä tulevaisuuden suomirockille. Yhtyeen esitys kilpailuissa oli niin uskomattoman rento, mutta samalla tiukka ja tarkasti soitettu, että tuomaristo ei voinut olla nostamatta sitä mitaleille. Jos ei Kolmas Nainen olisi saanut tätä alkubuustia näistä kisoista, niin olisiko siitä koskaan tullut niin suosittua kuin siitä lopulta tuli. Musiikkityyli kun ei ollut siihen aikaan ihan otollisinta tavaraa, mutta mitäs ne äijät lavalla lauloivatkaan: " Sattuma minut tänne toi ja jos sattuu niin sattuma mut aateloi". Aika hyvin sattui. 

Keban kohtalo oli kolmas sija. Mutta ainakin näin jälkikäteen ajatellen, ja minkä tulevaisuuskin sitten näytti, oli vuosi -84 todellakin pirun kova rokkivuosi sm-kisoissa. Sen jälkeen olemme saaneet nauttia Peer Güntin pitämästä metelistä jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan (joskin bändin historia vie vieläkin kauemmas, 70-luvulle asti). Levyjä on toistaiseksi kertynyt kymmenen kappaletta. Kolmannen Naisen kultakausi kesti kymmenen vuotta ja sisälsi seitsemän levyä. Myöhemmin bändi kasattiin uudestaan ja tuloksena ilmestyi vielä kahdeksaskin. 

Keban elinaika oli edellisiin verrattuna suhteellisen lyhyt. Se sisälsi vain kaksi levyä. Ensilevy (1985) oli akustisempi ja hiukan ehkä suunnattomampi, mutta kakkoslevy "Koko Ajan Go Go" (1987) on sellainen levy, mikä pitäisi löytyä kaikkien Suomi-rock levykeräilijöiden hyllystä. Huonoa biisiä siltä ei löydy. Levy jäi kuitenkin Keban joutsenlauluksi. Keikkaelämä koitui Keban kohtaloksi. Tien päällä alkoi suhteisiin ilmaantua säröjä, luovuus kärsi, eikä soittokaan enää maistunut siltä miltä sen olisi pitänyt. Yhteistuumin yhtye päätettiin lopettaa ennen kuin oli liian myöhäistä. Keban hajottua kaikki jäsenet jatkoivat edelleen kuitenkin jossain määrin musiikin parissa. Ali Alikoski soolouralla ja sävellellen kappaleita myös muille artisteille. Tunnetuin niistä lienee Aikakoneen Alla Vaahterapuun. J.P. Pulkkisesta tuli toimittaja - kirjailija. CV:stä löytyy muutama kirja ja mittava määrä erinäisiä kulttuuridokumentteja ja asiaohjelmia sekä television että radion puolelta. Asko Kallosesta tuli levy-yhtiön pomo ja Idols-tuomari. Pete Parkkonen (ei pidä sekoittaa siihen idols-tähteen) on pysynyt rock-bisneksen duunaritasolla ja on rummuttanut koko ajan Kebasta lähtien. Tällä hetkellä hän on viihtynyt pitkään Zen Cafen patteristina. Zen Cafe tosin on ollut telakalla vuodesta 2008 lähtien. Missä on Pete Parkkonen?

Sitten vielä Noitalinna Huraa. Peräseinäjoelta lähtöisin olleet minimalistisen naivismin mestarit. Tuskin he itse siihen tietoisesti pyrkivät. He vaan halusivat tehdä asiat sillä tavalla, yksinkertaisesti, mutta hyvin. Erikoisen nimensä bändi oli bongannut jostain laulajan pikkuveljen piirtämästä sarjakuvasta. Tätä samaa pikkuveljeä varmaankin laulaja Sari Peltoniemi ajatteli sanoittaessaan yhtyeen tunnetuinta laulua Pikkuveljeä (1987). Siitä tuli hyvä tunteita ja mielikuvia herättävä teksti, jossa sarjakuvat ja lumiauran kolahduskin liikauttavat kuulijan mieltä. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin PMMP levytti Pikkuveljen bonusbiisinä toiselle levylleen ja siitä tulikin yllättäen levyn ehkä isoin hitti. Hyvä näin, vaikkei se alkuperäiselle pärjääkään, mutta saivatpahan ainakin kappaleen tekijät mukavat teostokorvaukset.

Sari Peltoniemi on nykyään kirjailija. Hän on kirjoittanut useita lasten ja nuorten kirjoja, sekä myös sci-fiä ja fantasiaa. Hannu Sepponen soittaa lastenmusiikkiorkesterissa Orffit. Antti Tammela ei ole musiikillisesti kauhean kauaksi Noitalinnasta etääntynyt. Hänen nyky-yhtyeensä Mustan Köksän musiikki on aika samanhenkistä. Musiikillisesti sen voisi sijoittaa vaikka johonkin Noitalinna Huraan ja 22-Pistepirkkojen väliin. Siltä se minusta ainakin kuulosti. Mukana meiningissä on tietysti myös urkuharmoni, jonka soundi loi jo Noitalinna Huraankin musiikille omalaatuisuuden leimaa. Reijo Kärhä elää jossain ja tekee siellä jotain. Hänestä en mitään mistään löytänyt. En edes huonoja uutisia, ne olisi toden näköisesti uutisoitu jollain musiikkia käsittelevillä sivustoilla.

Suomirokkia biisistä on jäljellä enää lopun kertosäe. Ei voi välttyä vaikutteelta, että sanoittaja Takalolta olisi alkanut mielikuvitus ehtyä. Jotain on silti pitänyt paperille pistää. Onkohan studiossa tullut kiire, sillä kappaleen viimeiset rivit jäävät jollain tapaa vähän torsoksi. Suomirokkia Haukiputaalla ja Esplanadilla vielä menee. Ensimmäinen kertoo tietysti Aknestikistä itsestään ja Esplanadi taas taas voisi tulla aiemmin mainitusta Kebasta, jonka tunnetuin biisi oli Kesä Espalla. Onhan se tietysti myös matkallisesti pitkä matka, jonka varrelle mahtuu tuhansia tarinoita suomirockista. 

Liikennevaloissa ja aamun kasteessa viittaavat ainakin Dingon Sinään Ja Minään, mutta loppujen tarkoitus jää ainakin minulta avautumatta, enkä osaa niitä suoraan mihinkään tiettyyn kiinnekohtaan yhdistää.

Noilla viimeisillä riveillä suomirokkia huudatetaan vielä kerrostalossa, saunan takana, kurkku suorana ja suvi-Suomessa. Saunan takana saattaa tietysti viitata vaikka Trio Niskalaukaukseen. Luultavasti ei kuitenkaan, sillä Niskalaukauksen ensilevy ilmestyi vasta seuraavana vuonna. Mutta voihan sitä suomirokkia laulaa tietysti ihan missä vaan kurkku suorana vaikka kerrostalossa, jos naapurisopu antaa myöden. Ja kuuluuhan se tietysti olennaisena osana Suomen suveenkin. Niin kuin kaikkiin muihinkin vuodenaikoihin, mutta onhan Suomen suvessa kuitenkin se oma taikansa, joka saa meistä aina vähän enemmän irti. 

Jos mietitään vielä Suomirokkia-biisiä kulttuurihistoriallisesti, niin onhan se musiikillisen sanomansakin puolesta aika valistava. Tai ainakin siinä on nostettu esille aika monta jossain määrin enemmän ja vähemmän unohtunutta tai merkittävää asiaa, henkilöä, bändiä tai tapahtumaa. Ainakin Jukka Takalon näkökulmasta. Usein ne ovat pieniä asioita, mitkä muokkaavat meistä sellaisia kuin meistä myöhemmin tulee. Eihän niitä tässäkään kappaleessa juurikaan muuta kuin ohimennen mainitaan, mutta Pikku-Jukalle ne ovat olleet ilmeisen isoja juttuja, jos ne ovat näinkin kauan mukana kulkeneet. Ja jos joku niistä tämän laulun ansiosta kiinnostuu, niin hyvä. Menneisyydestäkin on hyvä  tietää jotain, että tietää missä tänä päivänä mennään. Aknestikin Suomirokkia on ainakin siinä mielessä tärkeä biisi.

Niin! Ja Petri Nygård ei kuulu tähän juttuun mitenkään, vaikka pääsikin mielipiteensä vuonna 2000 julki tuomaan. Ehkä sitten myöhemmin jossain muualla. Ehkä?