Janis Joplin - Me And Bobby McGee

Kris Kristoffersonin yhdessä Fred Fosterin kanssa tekemä laulu Me And Bobby McGee levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1969 kantritähti George Millerin toimesta. Se nousi Amerikan country-listalla sijalle 12. Hyvä biisi tunnistettiin heti ja seuraavan parin vuoden aikana siitä tehtiinkin jo kymmenkunta kantriversiota. Mainittavimpia niistä olivat säveltäjän itsensä esitys ensimmäisellä soololevyllään sekä kanadalaisen Gordon Lightfootin vähäeleinen akustinen tulkinta. Jälkimmäistä monet pitävät edelleenkin parhaana versiona tästä kappaleesta, mutta haastajia on yllättävänkin paljon. Vuosien mittaan kappaleeseen ovat tarttuneet mm. Bill Haley, Johnny Cash, Dolly Parton, Grateful Dead, Gianna Nannini, LeAnn Rimes, Tori Amos, Pink ja monet monet muut.

Mutta varteenotettavin ja tunnetuin coverversio Me And Bobby McGeestä tehtiin jo heti ensilevytystä seuraavana vuonna, kun syksyllä 1970 sen levytti Janis Joplin. Hän oli jo pitkään esittänyt biisiä livenä ja kun oli huomattu kuinka hyvin se toimi ja sopi hänelle oltiin se päätetty myös levyttää. Räväkkänä rokkimimminä tunnettu Janis oli jo monta kertaa aiemminkin osoittanut joustavuutensa seesteisempiäkin tulkintoja vaativissa kappaleissa, mutta countrya hän ei ollut vielä koskaan laulanut. 

Kuumimman hippikauden hieman laannuttua oli amerikkalainen rockmusiikki alkanut ottaa vaikutteita country- ja folkmusiikista. Byrdsin vuoden 1968 albumi Sweetheart Of The Rodeo oli ensimmäinen todellinen countryrock-levy, joka löi läpi myyntilistoilla. Eivät countryvaikutteet olleet ihan vieraita olleet Byrdseille ennestäänkään yksittäisinä kappaleina, mutta nyt bändi tarjoili sitä ensi kertaa kokonaisen levyllisen verran. 

Samoin 60-luvun lopun vaikutusvaltaisimman amerikkalaisartistin, Bob Dylanin, musiikki oli muuttunut miehen heitettyä akustisen kitaransa väliaikaisesti nurkkaan ja tarttuttua sähkökitaraan.  Protestinen folk jäi taka-alalle ja musiikki muuttui enemmän rockiksi. Dylan alkoi ottaa vaikutteita bluesista ja myös countrystä. Kaikki vanhat folk-diggarit eivät sähköisestä Dylanista pitäneet ja miestä verrattiinkin selkänsä kääntäneeseen opetuslapseen, joka petti seurakuntansa. 

Joillekin paatuneimmille dylanisteille  Bob Dylan jopa kuoli heinäkuun 29. 1966 sattuneessa moottoripyöräonnettomuudessa. Heidän mielestään sairaalasta ei enää palannut sama mies, vaan kyseessä oli jonkinlainen klooni tai kaksoisolento. Levy-yhtiön juonia, pitäkööt väärän Dylaninsa he ajattelivat ja sulkeutuivat kammioihinsa kuuntelemaan Dylanin neljää ja puolta ensimmäistä albumia. Viidennen levyn Bringing It All Back Homen toinen puoli kun oli sähköinen ja toinen akustinen. Tämäkin seikka sai kiihkeämielisimmät uskomaan, että mies oli kuollut jo kesken viidennen levyn äänitysten. 

Näitäkin juttuja on piireissä puitu siinä missä joitain muitakin 60-luvun käänteentekeviä tapauksia, kuten Kennedyn murhaa ja ihmisen kuussa käyntiä. Vankkoja todisteita on kaikista. Sekä puolesta että vastaan. Salaliittoteoriat ovat välillä niin kiehtovia, että olisi oikeastaan aika hienoa uskoa niihin kaikkiin. Silti luulen vakaasti, että se ainoa oikea ja alkuperäinen Bob Dylan elää edelleen. 

Syksyllä 1970 Janis Joplin oli Los Angelesissa levyttämässä neljättä levyään uuden yhtyeensä Full Tilt Boogie Bändin kanssa. Hän oli pahasti huumekoukussa, mutta yritti parhaansa mukaan sinnitellä aineista eroon. Hänellä oli halua ja tahtoa, mutta ei voimia. Ja kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten lopulta kävi. Oikeastaan se oli vain ajan kysymys, sillä siihen aikaan ei aineista ollut pulaa. Eikä etenkään Janiksen asemassa olevalle henkilölle niiden hankkiminen ollut edes vaikeaa. Vaikka lähipiirissä häntä yritettiinkin suojella houkutuksilta ei se aina onnistunut. Narkkari löytää kyllä sen hetken, sen ajan, paikan ja tilan jolloin saa olla hetken yksin. Sitten on taas kaikki hyvin - hetken aikaa.

Levytyssessiot etenivät kuitenkin hyvin. Kappaleita saatiin äänitettyä ja Janis lauloi helevetin hyvin. Ei hän muulla tavoin osannut laulaakaan. Hän oli levytyksissä hyvällä tuulella. Sen kuulee vaikkapa lokakuun ensimmäisenä päivänä äänitetystä kappaleesta Mercedes Benz. Janis vetää sen yksin ilman säestystä, eikä mistään voinut arvata, että kyseessä olisi hänen viimeisin levytyksensä. Ei edes siitä, että kappaleen lopuksi hän totesi iloisesti: That's it! ja käkätti janismaisesti päälle. Kolme päivää myöhemmin hänet löydettiin kuolleena hollywoodilaisesta hotellista.

Pearl ilmestyi seuraavan vuoden tammikuussa. Siltä löytyi kymmenen biisiä joista yhdeksällä Janis lauloi. Se kymmenes biisi oli instrumentaali Buried Alive, jonka piti olla seuraava laulettava biisi, mutta viikatemies ehti väliin. Kuten usein tällaisten isojen tähtien postyymisti julkaistujen levyjen kanssa käy, niin kävi nytkin. Levy nousi Amerikassa ykköseksi ja viihtyi sillä sijalla parisen kuukautta. Maaliskuussa myös levyltä nostettu sinkku Me And Bobby McGee nousi jenkkilistalla parin viikon ajaksi kärkipaikalle pudottaen sitä viisi viikkoa hallinneen Osmondsien One Bad Applen ikuisiin unohduksiin. 

Me And Bobby McGee on tarina kahdesta matkaajasta, jotka taittavat taivalta pitkin Pohjois-Amerikkaa kulloinkin saatavilla olevin kulkuvälinein. Heidän suhteensa on ilmeisen kiinteä, mutta välttämättä rakkaussuhde se ei ole. Sukupuoletkaan eivät laulusta täysin selviä ja esittäjästä riippuen Bobby onkin muuttunut aina tarpeen mukaan he:stä she:ksi. On jopa mahdollista, että he ovat samaa sukupuolta. Bobby nimeähän käytetään joskus myös naisista. Esimerkiksi Roberta ja Barbara ovat nimiä, jotka joskus ovat taipuneet Bobbyksi. Samoihin aikoihin maineensa huipulla olleesta Roberta Lee Streeteristäkin tuli luontevasti Bobbie Gentry, eli Bobbie G. Mitähän Kris Kristofferson tähän sanoisi, vai onko kyseessä vain pieni tahaton sattuma? 

Niin tai näin, mutta matkalla nämä laulun vapaat sielut ovat olleet joka tapauksessa pitkään. Takanapäin maileja on taittunut paljon ja väistämättä jäljellä olevat ovat hupenemassa. Samalla ollaan tulossa kohti yhden aikakauden loppua laulun henkilöiden elämässä. Ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat, arvot muuttuvat. 

Baton Rouge, Louisiana. Väsynyt ja voipunut olo. Yllä pariin kertaan kastuneet päällä kuivuneet vanhat rikkinäiset farkut ja polviin asti roikkuva takki. Suuntana rautatieasema, määränpäänä New Orleans. Junaankaan ei oikeastaan olisi varaa, mutta pummilla voisi yrittää. Kiinni jäämiseen sisältyy kuitenkin aina pieni riski. Rahattomille ja kodittomille se tietäisi putkayötä. Toisaalta taas varmaa yösijaa, mutta kovaa patjaa. Tien vartta kävellessä Bobby nostaa peukalonsa ylös. "Liftataan" hän sanoo "Kyllä joku ottaa kyytiin". 

Taivas tummenee nopeasti. Kohta sataa. Kukaan ei uskalla ottaa kyytiin kahta ryvettynyttä hippiretkua.  Pian tietä pitkin jyrisee tiepölyn värinen rekka. Auringon valossa sen nostattama pölypilvi kuitenkin leijuu kultaisena. Se ajaa ensin ohi, mutta pysähtyy sitten kuitenkin hitaasti parinkymmenen metrin päähän. "Minne matka?" "New Orleansiin." "Hypätkää kyytiin!"

80 mailia. Parin tunnin päästä perillä. Kuljettaja on mukava. Hän on itsekin paljon kiertänyt. Rekalla ajaminen on yksinäistä puuhaa. Liftareista saa juttuseuraa. Siksi hän meidätkin otti kyytiin. Hän ymmärtää meidänlaisiamme.

Kaivan takin taskusta huiviin käärityn huuliharpun ja alan soittaa. Hiljaa ja hitaasti. Surullista bluesia, johon Bobby ja kuljettajakin yhtyvät. Bobby kitaralla. Se on arvokkainta mitä hän omistaa. Laulamme mitä osaamme. Rekkamies kertoo tarinoita, me nauramme. Koko matkan New Orleansiin sataa.

Louisiana - Mississippi - Alabama - Tennessee - Kentucky... Tietä riittää. Kaupungit vaihtuvat. Rahatilanne, sattuma ja juna-aikataulut määräävät seuraavat määränpäät. Kulloinkin perillä levitämme bandanahuivin maahan, laitamme kivet sen kulmiin ja alamme soittaa. Moni jää kuuntelemaan ja heittää lähtiessään huiville taskunpohjalta kolikon kaksi. Joskus enemmänkin - pienempiä. Matka jatkuu.

Pitkän matkan perästä vihdoin Salinas, Kalifornia. Lämmin. Aurinko tuntuu hyvältä. Mereltä tuulee. Suolainen tuuli. Olemme olleet täällä pitkään. Pidempään kuin missään muualla pitkään aikaan. Kulkurielämä on raskasta. Joskus on pakko levätä. Täällä on hyvä olla. Meitä on täällä muitakin. Paljon saman henkisiä, kaltaisiamme, maata vaeltaneita, paikalleen jääneitä, mutta osa taas tien päälle lähteviä. Monta minua, monta bobbyä. 

Aamulla herään ilman Bobbya. Vieressäni on hänen kitaransa. Tiedän heti, että hän on lähtenyt. Kitara on asetettu siihen hellästi lepäämään. Kaula tyynyllä, aivan kuin se nukkuisi vielä. Aivan kuin se ei vielä tietäisi, että isäntänsä on lähtenyt. Herätän sen hellästi, otan syliin ja alan näppäillä. Hiljaa, varoen, tunnustellen. Nimeän sen Bobbyksi.   

Ikävöin häntä yhä. Vaikka hän minut jättikin hyvästelemättä, edes ilmoittamatta, en ole hänelle vihainen. Ymmärrän häntä. Matkoillamme meistä tuli yksi. Kaiken minkä koimme, kaiken minkä näimme, kaiken minkä saimme me jaoimme. Rahat, ruoan, juoman, peiton ja yösijan. Tunsimme toistemme ajatukset, vaikkemme niitä voineet tietääkään. Niinpä kun viimeisillä valtateillä lähestyessämme kohti Kaliforniaa laskevaa aurinkoa, tunsin kuinka Bobby alkoi muuttua. Hän oli kuin ennen, mutta ajatuksiin oli ilmaantunut uusi alue. Alue, jota en voinut tuntea, mutta vaistosin sen. Se oli jotain mihin minä en kuulunut. Tai ehkä olisin kuulunut, mutta se ei ollut mahdollista. Bobby tiesi sen, minäkin. Ehkä me olimme sittenkin kaksi.

Bobby halusi vapautta. Vapaitahan me olimme olleet kaikilla matkoillamme kuinka paljon niitä oli kertynytkään, mutta se oli ollut vapautta erilailla kuin Bobby nyt kaipasi. Meidän vapautemme oli ollut sitä, että meillä ei ollut mitään. Ei mitään menetettävää, paitsi toisemme. Mutta nyt Bobby alkoi haluta omaa vapauttaan. Omaa elämää, kiinteää paikallaan pysyvää elämää. Hän halusi kodin, paikan jossa asua. Hän halusi perheen, lapsia, enkä minä niitä pystynyt hänelle tarjoamaan. Joskus hän oli niistä puhunutkin. Muistan sen nyt, mutta silloin en osannut ottaa niitä vakavasti. Uskoin vaan, että hän on kuin minä. Ajattelee kuin minä: Huomiseen on vielä aikaa. Toivottavasti hän on löytänyt etsimänsä.

Jos Me And Bobby McGee olisi elokuva, se epäilemättä kategorisoitaisiin road movie-nimikkeen alle. Road moviehan tarkoittaa elokuvan lajia, jossa päähenkilöt ovat tien päällä menossa jostain jonnekin. Tai ehkä joissain tapauksissa eivät mistään eivätkä mihinkään. Syyt eivät välttämättä silloin ole olennaiset juonen kulun tai perimmäisen tarinan kannalta. Näin on Bobby McGeessäkin. Henkilöt ilmaantuvat kuvaan kesken matkan, eikä lähtöpaikasta ole tietoa. Tuohon aikaan oli "muodikasta" olla matkalla Jack Kerouackin saman nimisen (Matkalla, On The Road) hippiraamatun mukaisesti. Vaellella satunnaisesti pitkin Pohjois-Amerikan mannerta etsimässä todellista Amerikkaa ja sisäistä itseään. 

Road movieiden tärkein elementti on liike. Maiseman pitää vaihtua ja tuoda eteen uusia haasteita ja yllätyksiä. Tylsäähän se olisi jos kaikki menisi niin kuin on suunniteltu. Kuka sellaista jaksaisi katsoa.

Liikkeen  lisäksi, ja oikeastaan jo ennen sitä pitäisi mainita lähteminen. Sillä ilman matkaan lähtemistähän ei olisi tietysti liikettäkään. Veikko Aaltonen Juipin roolissa kiteyttää tämän kuolemattomalla repliikillään Mika Kaurismäen elokuvassa Arvottomat: "Tärkeintä on lähteminen". Arvottomat on kotimaisen road movie-perinteen merkkipaaluja. Kuten myös toinen Mikan ohjaama elokuva Rosso. Velipoikansa Akikin ohjasi road movie-teemaisen elokuvan Leningrad Cowboys Go American, jota käytiin ihan paikan päällä kuvaamassa.    

Ensimmäisenä kotimaisena road-moviena pidetään Matti Kassilan Lasisydäntä vuodelta 1959. Mutta mielestäni jo aiemmin 50-luvulla tehdyt Rovaniemen Markkinoilla (1951) ja Lentävä Kalakukko (1953) ovat ainakin aika lähellä road movieta. Jälkimmäisessä matkanteko tapahtuu tosin raiteita pitkin, mutta siitä huolimatta. Katsokaa itse ja todetkaa. Rillumarei on kuitenkin edellä mainituille leffoille se  kansallisempi nimitys, mutta ehkä rillumarei onkin road-movien alalaji. Siinäpä jollekin elokuva-alan tohtorille puitavaa. 

Paljon muitakin road movieita on Suomessa tehty ihan näihin vuosiin asti: Tie Pohjoiseen, Esa Ja Vesa - Auringonlaskun Ratsastajat, Rumble ja joitain muitakin. Eikä saa unohtaa Veikko Huovisen kirjaan perustuvaa Lampaansyöjiäkään 70-luvulta. Siinä vasta leffa. Mutta siirrytään jo pikkuhiljaa Amerikan mantereelle ennen kuin karataan liikaa aiheesta. Siellä tehdyt road moviet ovat hieman lähempänä sitä todellisuutta, mitä Me And Bobby McGeessäkin on haettu.

Maailman tunnetuin road movie on epäilemättä Dennis Hopperin ohjaama Easy Rider. Hän itse ja Peter Fonda esittivät siinä pääosat. Elokuvan Road Movie-teemat kulkevat edellä määriteltyjä reittejä. Päähenkilöt ovat lähteneet Los Angelesista moottoripyörillä matkaan määränpäänään New Orleansin Mardi Gras-juhlat. Matka taittuu Yhdysvaltain eteläosissa läpi Arizonan autiomaiden New Mexicoon, läpi laajan Texasin ja päätyen viimein Louisianaan ja New Orleansiin. Tien päällä kaikki on hyvin. Pyörän päällä he ovat vapaita, mutta pysähdyksissä Amerikka näyttää toisenlaiset kasvonsa. Köyhyyttä, kurjuutta, vihaa, väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta.  

Easy Riderissa on helppo nähdä yhtymäkohtia myös Me And Bobby McGeehen. Alkaen vaikka vuodesta 1969, jolloin molemmat saivat ensiesityksensä. Laulun alussa Bobby ja laulun kertojahahmo ovat matkalla New Orleansiin. Sinne ovat myös Easy Riderin Captain America ja Billykin menossa. Olisivatkohan mahdollisesti jopa törmänneet toisiinsa. Elokuvan soundtrackilläkin on paljon samankaltaista musiikkia. Mm. sitä Byrdsiä, mistä jo aiemmin oli puhetta. Ballad Of Easy Rider esimerkiksi on sanomaltaankin hyvin  samanhenkinen kuin Me And Bobby McGeekin. 

Toinen tärkeä road movie, joka myös vaikutti Me And Bobby McGeen syntyyn tuli yllättäen Italiasta. Federico Fellinin elokuva La Strada nähtiin valkokankaalla ensi kerran jo 1954. Siinä voimamies Zampano kulkee avustajansa Gelsominan kanssa pitkin Italiaa, nimettömissä kaupungeissa esittämässä kahleenkatkaisunumeroaan. Tie on pitkä ja pölyinen, eikä sillä ole alkua eikä loppua. Kris Kristofferson on itse kertonut, että elokuva teki aikanaan häneen suuren vaikutuksen ja Me And Bobby McGeetä tehdessään hänen mielessään pyöri La Stradan loppu. Siinä Zampano lähtee pois ja jättää Gelsominan nukkumaan aurinkoon, lämpimään, trumpetti vierellään. Hän ei haluaisi tehdä niin, mutta hän myöskin tietää, että näin pitää tehdä. Hän itse oli kahliutunut voimamiehen rooliinsa ikuisesti, mutta Gelsominalla oli vielä mahdollisuuksia vapauteen ja muunkinlaiseen elämään. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa Zampano saa vihiä Gelsominan myöhemmistä vaiheista. Hän itse on päätynyt kiertävän sirkusseurueen ohjelmanumeroksi. La Stradan tunnusmusiikki on yksi maailman tunnetuimpia elokuvakappaleita ja se sijoittuukin lähes jokaisessa elokuvatunnariäänestyksessä kympin kärkeen.   

Ainakin kerran on Me And Bobby McGeekin soinut elokuvamusiikkina. Kyseessä on hieman erilainen road movie nimeltään The Last Movie. Oikeastaan enemmän kuin road movie, kyseessä on länkkäri, jossa liikkuminen tapahtuu hevosilla. Jos aikaisemmin rinnastin rillumarein road movieen, niin nyt rinnastan siihen länkkärit. Kaikenlaiset uudisasukas- ja karjan ajo-leffathan täyttävät kaikki road movieiden kriteerit. Samoin kuin ne kaikista kuuluisimmat spagettiwesternit Vain Muutaman Dollarin Tähden ja Hyvät, Pahat Ja Rumat, joissa matkataan pitkät matkat. Hevosilla tietysti ja vähän junallakin. 

The Last Movien ohjasi Dennis Hopper, jolta oli ilmeisesti kadonnut todellisuudentaju Easy Riderin huikean menestyksen myötä. Hän lähti 1971 Peruun filmaamaan seuraavaa elokuvaansa. Mukaansa hän otti näyttelijäkaartin, johon kuului myös Kris Kristofferson. Hän sai Last Moviessa ensimmäisen pienen elokuvaroolinsa esittäen laulun siinä itseään kitaralla säestäen. Esitys on hämmentävän hidas ja laulukin tulee mongertaen mukana, mihin saattaa olla selityksenä Andien rinteiden alavilla mailla kasvavat kannabiskasvit, joita joidenkin lähteiden mukaan käytettiin elokuvan teon aikana suuria määriä.  Tuloksena oli elokuva, joka on listattu mm. kirjaan The 50 Worst Movies Of All Time. Elokuvaa ei kauaa teattereissa esitetty, kun se vedettiin takaisin ja piilotettiin kellareihin. Sen jälkeen meni melkein kymmenen vuotta ennen kuin Dennis Hopper pääsi ohjaamaan seuraavan elokuvansa.

Toisaalta en kyllä tiedä mihin tässä pitäisi uskoa, kun joissain arvosteluissa leffalle on kuitenkin isketty neljääkin tähteä ja kehuttu sen monitahoisuutta ym. Leffaa ei ole ikinä julkaistu DVD:llä, mutta jokainen voi tehdä siitä omat johtopäätöksensä, sillä se löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta. Itse en sitä ihan kokonaan jaksanut tietoneen ruudulta toljottaa, mutta paljon samanlaisia, sekavia kohtauksia kuin Easy Riderissakin, joka on muuten nykymittapuun aika tylsä ja sekava leffa, mutta kertoo kyllä jotain omasta aikakaudestaan.

Mitä tapahtui Bobby McGeelle myöhemmin. Alkuperäiset sanat eivät sitä kerro, mutta jos Raittisen veljeksiä on uskominen, niin Bobby jatkoi reissaamista ja päätyi aina Suomeen saakka. Eero ja Jussi Boyseineen törmäsivät kaveriin 1972 jossain Äänekosken ja Kokkolan välillä missä he pääsivät liftaamaan saman rekan kyytiin. Sieltä matka jatkui Kaustisille, Lappiin, Karjalaan ja vielä Nurmekseen mistä Bobby lähti taas omille teilleen. Siitä eteenpäin kaikki on hämärän peitossa.

Vähintään yhtä yllättävää kuin Bobbyn Suomeen tulo on se mistä hän tänne saapui. Vuotta ennen Raittisia Seppo Kohvakka niminen kaveri oli nimittäin levyttänyt Dave taiteilijanimellä saman laulun mutta hieman eri sanoilla. Dave oli matkannut Bobbyn kanssa pidempiä matkoja kuin Janis ja Raittiset yhteensäkään. Hän nimittäin kertoo laulussaan heidän yhteisen kesänsä kuluneen kulkien halki mannerten. Yksittäisiä paikkoja ei laulussa mainita kuin yksi ja se on Tokio. Laivaankohan liftasivat, sillä tuskin heillä ainakaan lentokoneeseen oli varaa. 

Vallan toisenlaisen tarinan heittikin sitten Turo's Hevi Gee vuonna 1999. Mie Ja Turo's Hevi Gee kertoi tarinan jostain bändin ulkopuolisesta hemmosta, joka liftasi tutussa paikassa nelostien ja Kokkolan välillä. Hän pääsi ruosteen värisen ja kallellaan kulkevan bussin kyytiin, joka osoittautui Turojen keikkabussiksi. Siellä hän kohtasi perin kummallisen kaljaa ja tupakkaa pummivan porukan ja päätyi lopulta vielä bändin keikallekin. Keikan jälkeen kaveri oli huutanut bändille "We want more", mikä antaisi ymmärtää, että kyseessä oli ehkäpä englantia äidinkielenään puhuva henkilö. Kenties amerikkalainen. Ehkä  se olikin hän itse, mies matkoillaan, peukalo pystyssä. Raittisen veljeksetkin olivat hänet todistetusti tuolla tieosuudella  nähneet. Sen täytyi olla Bobby McGee!