Stray Cats - Rumble In Brighton

Brian Setzer, James McDonnell ja Leon Drucker olivat tuttuja jo kouluajoilta. James ja Leon olivat soittaneet samassa bändissäkin, mutta kun he vuonna 1979 päättivät lyöttäytyä trioksi pari vuotta vanhemman Brian Setzerin kanssa alkoi tapahtua. Yhtyeen nimeksi oli ensin tulla The Tomcats, mikä oli Brianin entisen bändin nimi, mutta viimein päädyttiin kuitenkin ratkaisuun The Stray Cats. Yhtyeen rock-uskottavuuden takia tarvitsi nimipolitiikkaan tehdä vielä pieniä viilauksia ja niinpä James ristittiin uudelleen Slim Jim Phantomiksi ja Leonista tehtiin Lee Rocker. Bändin nimeäkin piti vähän muokata ja siitä päätettiin pudotettaa vielä The pois. Bändi oli nyt siis vain Stray Cats ja nyt kun kaikki nimelliset tyyliseikatkin olivat kondiksessa alkoi kaikki olla suurinpiirtein valmista maailmanvalloitusta varten. 

Nimen Stray Cats kundit kekkasivat vanhasta 1974 ensi-iltansa saaneesta englantilaisesta Stardust-nimisestä musiikkielokuvasta, jossa esiintyi  saman niminen fiktiivinen rokkibändi. Tässä elokuva-Stray Catsissa sattui olemaan suhteellisen kova kokoonpano, sillä se oli kasattu useista aikakauden tunnetuimmista britti-muusikoista. Mukana svengasi mm. David Essex, Keith Moon, Nick Lowe ja Adam Faith. Kitaristina Stray Catsissa oli Dave Edmunds, joka jostain sattuman oikusta tulisi vielä myöhemmin näyttelemään merkittävää osaa oikeassa elämässäkin ihan oikeasti olemassa olevan Stray Catsin kanssa. Vielä Stardust-elokuvan aikaan nämä tulevat Stray Catsit olivat teinipoikia ja soittelivat kotonaan Amerikassa ihan muita juttuja. 

Kaikilla tulevan Stray Catsin kolmikosta oli musiikillista menneisyyttä muustakin kuin rockin soittamisesta. Brian Setzer oli opetellut kitaransoittoa vanhojen jazz-miesten inspiroimana. Myös Slim Jimin rumpuoppi oli tapahtunut jazzin kautta. Lee Rocker taas oli klassisen puolen miehiä ja hänen aikaisempi soittovälineensä oli sello. Siitä olikin luontevaa hypätä läskibasson varteen. Onhan molemmissa neljä kieltä.

Tiukka treenaminen ja ahkera keikkailu loivat yhtyeestä kovan lavabändin. Vastaanotto New Yorkin klubeilla oli vasta täysikäisyyden saavuttaneille  soittajille suotuisaa, mutta kuitenkaan kaupallista menestystä esimerkiksi levydiilin suhteen ei bändi saanut aikaiseksi. Varmasti jotain olisi silläkin saralla ajan mittaan tapahtunut, mutta lyhyemmällä aikajänteellä ei oikeita henkilöitä tulevaisuuden kannalta löytynyt. Suuri syy siihen oli se, että aikakauden amerikkalaisessa musiikissa oltiin vahvasti valumassa entistä enemmän kaupallisuuden puolelle. Riskejä ei uskallettu ottaa tai ainakin niitä pyrittiin välttämään. 

Radio oli alkanut muokata vahvasti suuren yleisön musiikkimakua ja raha määräsi mitä  kanavilla soitettiin. Mainostajat alkoivat hallita markkinoita. Syntyi AOR. Lyhennys, josta ei taida vieläkään olla täyttä selvyyttä onko sen tarkoitus tarkoittaa Album Oriented Rockia vai Adult Oriented Rockia. Niin tai näin, mutta sen ajan jenkkiradiossa, ainakaan suuremmilla kanavilla, ei mitä tahansa meteliä voinut soittaakaan. AOR-musiikki suunnattiin aikuisemmalle väestölle, jolla katsottiin olevan enemmän ostovoimaa. Suomenkielinen termi aikuisrock voisikin olla  siinä mielessä aika osuva sana kuvaamaan AOR:ia. 

Kilpailu oli kovaa ja niinpä jos radiokanavan soittama musiikki ei mainostajaa miellyttänyt, tämä etsi toisen kanavan tuotteensa promotoinnille. Vaihtoehtoja oli riittämiin. Tästä seurasi tietysti se, että radiokanavat olivat lähes pakotettuja tasapäistämään musiikkitarjontansa tavoittaakseen mahdollisimman suuren kuulijakunnan. Tämä taas vaikutti luonnollisesti myös siihen, että monikaan levy-yhtiö ei ollut kovinkaan halukas tarttumaan valtavirran ulkopuolisiin artisteihin. Sellaisia bändejä kuin Toto, Boston, Journey, Kansas, Asia, Chicago, Reo Speedwagon, Styx  ja Supertramp kuultiin aalloilla ihan riittämiin. Sen sijaan vähänkin särmikkäämmillä orkestereilla oli vaikeampaa saada ääntään kuuluville. 

Stray Cats kuului tähän särmikkäämpään seurakuntaan. Se oli Amerikan markkinoille liian valtavirrasta poikkeava bändi ja kundeilla oli kuitenkin selvä visio siitä, että he eivät halunneet olla mikään pienen piirin kulttibändi. Heidän tavoitteensa olivat huomattavasti korkeammalla.Vaikka niin pohjimmiltaan perinteitä mukaelevaa amerikkalaista rock'n'rollia kuin bändin musiikki olikin, niin 70-luvun lopulla siitä oli tullut jo kutakuinkin marginaalimusiikkia. Sellaiselle ei markkinarakoa Amerikan musiikkimarkkinoilta löytynyt. Ainahan maassa on toki alkuperäiselle rock'n'rollille fanikantaa löytynyt, mutta Stray Cats oli kuitenkin vielä jotain muutakin, jotain vaikeammin määriteltävää. Bändi oli sekoittanut rock'n'rolliinsa elementtejä joita ei siihen oltu aiemmin totuttu sekoittamaan. Se kuulosti joissain kappaleissa lähes punkilta (kuten esim. ensilevyltä Storm The Embassy) ja välillä jopa ihan jazzilta (Wild Saxophone). Sekoitus oli oudokseltaan niin hämmentävä jäyhille amerikkalaisille, että he eivät oikein osanneet tällaiseen sekameteliin suhtautua. Musiikin rajat olivat silloin vielä aika tarkoin määriteltyjä, eikä niiden yli oltu totuttu hyppimään. Vielä kun Stray Catsin kohdalla oli kyse niinkin vastakohtaisista musiikin lajeista, ei kukaan uskaltanut ottaa riskiä levy-yhtiön rahoja vastaan.

Samaan aikaan Euroopasta kuului kummia. Vanha 50-luvun musiikki oli noussut suureen suosioon ja luonut uuden Teddy Boy-kulttuurin. Tai sitten luonut Teddy Boy kulttuurin uudelleen. Amerikassa ilmiö oli suuremmassa mittakaavassa joitain yksittäisiä ilmiöitä lukuunottamatta lähes kuollut, mutta Eurooppa tarjosi musiikille uuden markkina-alueen. Itseluottamusta uhkuen ja omaan tekemiseensä uskoen Stray Catsitkin päättivät matkata vanhalle mantereelle koittamaan onneaan. Luontaisin valinta Euroopalle esittäytymistä ja jonkin uuden esilletuomista varten oli tietysti Lontoo. Kaupungin ilmapiiri oli Amerikan vastaaviin verrattuna huomattavasti avoimempi valtavirrasta poikkeaville bändeille jollainen Stray Catskin oli. Amerikassa ei ollut tulevaisuuden kannalta oikeita heppuja vastaan kävellyt, mutta Britanniaan oli kasvanut punkin ja uuden aallon myötä huomattavasti monipuolisemmat musiikkimarkkinat.  Vaikka kotikentällä ei läpilyöntiä ollut tapahtunutkaan, niin siellä  saatu palaute oli luonut kundeille uskoa ja kasvattanut selkärankaa niin, että he olivat valmiita uhraamaan uransa eteen vähän enemmänkin. Osoitti erinomaista pelisilmää, riskinottokykyä ja uskoa omaan juttuunsa lähteä ison veden taakse itään. Sinne mistä liikenne on yleensä ottaen ollut ehkä enemmän toisinpäin. Se kannatti, sillä britit ymmärsivät heti mistä on kysymys ja hommahan meni läpi samantien. 

Amerikkalaisetkin kyllä löysivät Stray Catsin sitten myöhemmin, mutta siihen meni vielä kolmisen vuotta. Läpimurto kotimaassa tapahtui 1982, kun levy-yhtiö julkaisi kahdelta ensimmäiseltä levyltä kootun kokoelmalevyn  Built For Speed. Edelliset levyt eivät olleet USA:ssa lunastaneet siihen mennessä minkäänlaista listasijoitusta, mutta Built For Speed nousikin samantien listalla kakkoseksi asti. Englannissa ja Euroopasssa oli silloin jo kuumin rockabilly-huuma takanapäin ja Stray Catsin tähtikin oli jo laskevassa kurssissa.Tavoite Euroopassa oli kuitenkin silloin jo saavutettu ja bändin olikin luontevaa muuttaa takaisin kotiseuduilleen.

Stray Catshan ei suinkaan ollut ensimmäinen Englantiin uraansa nousuun saattelemaan lähtenyt jenkkibändi tai -artisti. Homman toimivuus oli todistettu jo aikaisemminkin. Tunnetuin juttu on tietysti Jimi Hendrix, joka vuonna 1966 muutti Englantiin Experienceään kasaamaan. Myös Detroitin kovin rokkimimmi Suzi Quatro teki saman ratkaisun 70-luvun alussa. Hänkin löysi Lontoosta bändin ja bändistä vielä aviomiehenkin, kitaristinsa Len Tuckeyn. Hendrixillä tärkeäksi henkilöksi Englannissa osoittautui manageri Chas Chandler, Suzi Quatrolla säveltäjäparivaljakko Nicky Chinn / Mike Chapman. Stray Catsilla onnenpotkuksi osoittautui Dave Edmunds.

Erään Lontoon keikan jälkeen Dave Edmunds odotti kundeja takahuoneessa. Tarinan mukaan hän oli juuri ollut sekoittamassa itselleen gin tonicia kun bändi saapui kaikkensa antaneena paikalle. Epäilemättä totta. Daven maineen tuntien tämä on ollut ainakin hyvin todennäköistä. Noihin aikoihin hän soitti Rockpile-yhtyeessä ja bändikaverinsa Nick Lowe onkin joskus kertonut pitäneensä Dave Edmundsia pitkään rockbisneksen suurimpana juoppona. Käsitys oli kuitenkin muuttunut kun hän eräällä Suomen vierailullaan oli tavannut Albert Järvisen. Tämä oli tapahtunut vuonna 1978 Lowen ollessa Suomessa tekemässä joitain demonauhoituksia. Albert oli kutsuttu paikalle soittamaan muutaman soolon. Lieneekö Alppu ollut jännittynyt kansainvälisen tähden läsnäolosta tai muuten vaan liikuttuneessa tilassa vai mikä mätti kun Lowe ei sittemmin Albertin sooloja kelpuuttanut. Palattuaan Englantiin hän oli soitattanut soolot uudestaan jollain muulla kitaravelholla.  Voi olla tottakin, mutta eipä ollut kuulemma Nick Lowe itsekään ihan nuhteettomimmasta päästä näissä viinamäen asioissa. Samaa ihmetteli silloin jopa Albert itsekin. Nukkumaan mentiin kun jaksettiin ja valveillaoloaika tintattiin nauhoitusten välillä prosenttituotteita siihen tahtiin, että suomipoikiakin hirvitti. Kuinkahan ne Rockpilen muut hemmot. Saattoi olla tapahtumarikkaita kiertueita. Suomessakin kävivät esiintymässä ainakin kerran - vuoden 1980 Ruisrockissa.

Mutta siis Dave Edmunds odotteli Stray Catsia keikan jälkeen backstagella. Hän oli näkemästään niin innoissaan ja tohkeissaan että vaati  ehdottomasti päästä tuottamaan bändin ensilevyä ennen kuin kukaan muu asiasta ymmärtämätön ehtisi pilaamaan koko homman. Näkemykset kohtasivat ja Dave sai asianomaiset suostuteltua yhteistyöhön kanssaan. Vaakakupissa painoivat epäilemättä Daven menneet tekemiset perinteikkään rockin parissa, sillä musiikin suhteen miehellä oli sydän paikallaan. Hänen musiikilliset juurensa juonsivat vanhaan rockiin, rockabillyyn, bluesiin, countryyn ja muuhun juurevaan musiikkiin, joita hän raja-aidoista välittämättä yhdisteli onnistuneesti omaan musiikkiinsa. Ihan niin kuin Stray Cats nyt. Ensimmäiset levytyksensä hän oli tehnyt jo 60-luvulla ja loppuvuodesta 1970 hänen esittämänsä uusioversio vanhasta 50-luvun biisistä I Hear You Knocking oli jopa noussut brittilistan kärkeen asti. Se oli viihtynyt siellä kokonaiset kuusi viikkoa ollen vielä seuraavankin vuoden ensimmäinen listaykkönen. 

Rock-piireissä Dave Edmundsin arvostus oli jo silloin korkealla ja jatkui edelleen nousujohteisena. Soittohommien lisäksi hänellä oli omat meriittinsä myös musiikkittuottajana. Hän oli esimerkiksi jo ennen Stray Catsia tuottanut useita olennaisia brittirockbändejä, kuten mm. Flamin' Groovies, Ducks Deluxe, Foghat, Ufo ja jopa Motorheadin ensimmäisellä levyllä mies oli ollut muutamalla biisillä mukana. Esimerkiksi näillä työnäytteillä voi kiistatta sanoa, että  Dave Edmunds oli paras mahdollinen valinta Stray Catsin ensilevyn tuottajaksi. Hänen avituksellaan levytyssopimuskin lohkesi helposti. 

Dave Edmundsilla oli valtava vaikutus siihen miltä Stray Cats tulisi myöhemmin levyillään kuulostamaan. Ei ainakaan  liian siistiltä ja sliipatulta vaan ihan oikealta, likaiselta ja vaaralliselta, rock'n'rollilta. Kaikki meni lopulta Daven ja Stray Catsin yhteistyössä niin nappiin, että vielä myöhemmässä historiassa hän tulisi tuottamaan kolme muutakin Stray Catsin levyä. Tänä päivänä Dave Edmunds on yksi brittirockin aatelisista. Mikään megatähti hän ei ole koskaan ollut, mutta monien sellaisten suuresti arvostama artisti, jonka tekemisiä ei kellään ole varaa kyseenalaistaa. Kitaristinakin hän on yksi saarivaltakunnan kovimmista jätkistä.

Suomeen rockabilly tuli 70-luvun lopulla. Elviksen kuolemalla vuonna 1977 oli suuri merkitys siihen, että 60-luvulla syntynyt nuoriso hurahti 50-lukulaiseen rock'n'rolliin. Tärkein käännyttäjä aikakauden teineille oli tietysti  Suosikki-lehti, joka alkoi kirjoittaa Elviksen lisäksi muistakin alkuperäisistä rokkareista ylistävään sävyyn. Buumi iski läpi todella nopeasti ja kovempaa kuin kukaan, tuskin edes Jyrki Hämäläinen, osasi odottaa. Yhtäkkiä katukuvaan alkoi ilmestyä sen ajan mukaisesti pukeutuneita torttutukkia, joiden takkien selkämystä saattoi koristaa Yhdysvaltain etelävaltioiden kapinalippu tai  jonkun alan orkesterin nimi, useimmiten joko Crazy Cavan tai Matchbox.  Ilmiö rantautui vahvasti myös muihin pohjoismaihin, Hollantiin, Saksaan ja Ranskaan, mutta ei mihinkään niin vahvasti kuin Suomeen. Ilmiötä ihmeteltiin emämaita Englantia ja USAa myöten, joista roudattiin bändejä tänne esiintymään erinäisiin jamboreihin ja väkeä keikoilla riitti. 

Ilmiön mukana tuli kuitenkin myös lieveilmiöitä. Rockabillybändien habitus oli kova ja cool. Tämä heijastui samanlaisena myös kannattajien käytökseen, mistä aiheutui joskus ikäviä ylilyöntejä. Se ilmeni näkyvimmin suvaitsemattomuutena muita nuorisoryhmiä kohtaan. Kohteiksi joutuivat niin hipit kuin myös muut muut pitkätukat, joita hämyiksikin kutsuttiin. Hivutukseen riitti tarvittaessa syyksi jopa se, että hiukset ylettyivät vähän korvien päälle tai pukeutuminen oli muuten vain 60-lukulaista.

Suurimman antipatian teddyiltä kuitenkin saivat punkkarit. Samoihin aikoihin rockabilly-kuumeen kanssa maailmalle oli rantautunut myös punk-muoti musiikkeineen. Sen keulakuvana Suomessa heiluivat Eppu Normaali ja Pelle Miljoona, jotka herättivät teddy-piireissä suunnatonta ärsytystä. Teddyjen ulkoasu oli hyvinkin huoliteltu kauluspaitoineen, pillifarkkuineen, drapeineen ja spittareineen tai läskipojakenkineen. Hiukset olivat aina ojennuksessa ja jos eivät olleet kutrit kondiksessa, niin sitä varten kulki kampa aina takataskussa. Usein myös harja etutaskussa.

Punkkareille ei ulkonäkö ollut niin tärkeaä asia. Tai oli, hyvinkin tärkeä, mutta eri tavalla. Hekin panostivat pukeutumiseensa kyllä, mutta se näkyi ulospäin ihan eri tavalla. Tarkoitus oli ärsyttää, herättää huomiota jopa pelkoa, etenkin vanhemmissa ihmisissä. Aika hyvin he tarkoituksissaan onnistuivatkin ja se johtikin aika ajoin turpajuhliin teddyjen kanssa. Useimmiten punkkarit saivat kuonoonsa, sillä hurjasta ulkoasusta huolimatta väkivalta ei ollut samalla tavalla "sisäänrakennettua" kuin teddy-boy-kulttuurissa. Mutta provosoinnissa punkkarit olivat mestareita.   

Oli tässä kinassa vielä kolmaskin osapuoli: vähän vanhemmat rokkarit, jotka olivat molempien tahojen, teddyjen ja punkkareiden, yhteinen vihollinen - ja päinvastoin. Rokkareiden toteemipaalu oli tietysti Hurriganes ja paalun huipulle oli veistetty Remun profiili. Hurriganes oli saavuttanut Suomessa jo sellaisen aseman, että se oli oikeastaan jo enemmänkin kuin vaan ihan pelkkä bändi. Siitä oli tullut jo Suomi-rockin instituutio ja pelkästään jo senkin takia piti punkkareiden sitä vastustaa. Jotkut teddyistä kyllä diggasivat Ganesistakin (osa salaakin, sisäpiiritietoa asiasta on), mutta Remun kärkevät kommentit hilipilibändeistä ja tötterötukista eivät deanareita aina miellyttäneet. Hurriganes oli vihollinen, joka piti tiukasti puolensa buckjoneseja ja teddyandthetigersejä vastaan. Ganes oli oman musansa suhteen ehdoton ja  naureskeli näille rockabillyn tiluttajille. Ainakin Remu, joka taisi vähän nauttiakin koko hommasta ja osasi kyllä vetää oikeista naruista pitääkseen vastakkainasettelua yllä. Samalla Päällikkö veti suuren joukon samoin ajattelevia faneja mukanaan, mutta toisaalta veti kyllä samalla mattoa myös itsensä alta. 

Niinpä nöyrtyä piti Remunkin. Nuorison keskuudessa Suosikki-lehden Karvapäägalleriaa pidettiin ehdottoman totuudenmukaisena listana siitä kuka tai ketkä ovat maamme ykkösiä kulloinkin. Hurriganes oli hallinnut ykkössijaa suvereenisti koko 70-luvun loppupuolen, mutta vuosikymmenen vaihduttua tulivat nämä uudet haastajat, joista ohi menivät Teddy And The Tigers, Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja jopa Maukka Perusjätkä, joka kolmantena ollessaan pudotti Hurriganesin tylysti neljänneksi. Pitkän ykkösputken jälkeen Hurriganes ei enää koskaan noussut ykköseksi. 80-lukua pidemmälle mennessä sen esteiksi nousivat edellämainittujen lisäksi mm. Paul Oxleys Unit, Hanoi Rocks, Yö ja Dingo. 

Kilpailu oli Karvapäägalleriassa kovaa, mutta kovaa se oli myös nuorisoryhmien välillä. Välikohtauksilta ei vältytty. Kaupungilla nyrkit heiluivat ja kivet lentelivät. Vihollisten keikkapaikoilla käytiin rikkomassa ikkunoita, särkemässä pulloja ja huutelemassa asiattomuuksia. Suosikin nuorisopsykologi Jammun palstallakin käytiin kuukausitolkulla keskustelua siitä kuka on kovin Eppu, Teddy vai Hurriganes. Aikakausi on todella kummallinen luku suomalaisessa nuorisohistoriassa. Väärän musiikkilajin kuuntelua pidettiin täysin pätevänä syynä lyödä kaveria kuonoon. Ainahan musiikin yksi tärkeimmistä tehtävistä on ollut herättää tunteita, mutta ei kai sillä nyt ihan edellä kerrottua ole koskaan tarkoitettu. Silloin 70-80-lukujen taitteessa ei Suomessa oltu vielä totuttu siihen, että rockmusiikin eri lajeja voisi yhdistellä. Se oli joko tai. Joko kuuntelet samaa musaa kuin me tai olet meitä vastaan. Kuulostaa todella kummalliselta. Mutta uskomatonta ja totta, nimittäin näin se oli.

Mutta sitten tuli Stray Cats, joka toi totuttuun rock'n'rolliin ihan uuden näkökulman. Ensilevy ilmestyi alkuvuodesta 1981 ja myi samantien Suomessa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Siihen aikaan saavutukseen tarvittiin 25 000 myytyä yksikköä ja Suomi olikin historian ensimmäinen maa mistä Stray Cats kultalevyn sai. Tällä verukkeella yhtye saatiin Suomeenkin heti tuoreeltaan saman vuoden huhtikuussa. 

Ensilevyllä rokkasi ennen kuulumattomalla tavalla bändi, jonka musiikin pohjana oli rock, rock'n'roll ja rockabilly, mutta silti siitä kuului selviä punk-vaikutteita. Loppuvuodesta 1980 ilmestynyt ensisingle Runaway Boyskin oli jo ollut vaikutukseltaan hämmentävä kokemus sekä punkeille että teddyille. Siihen asti heillä oli ollut musiikissa selvät rajat, joiden yli ei saanut astua. Nyt tuli maailmalta bändi, joka teki sen. Teki sen tyrmäävällä tyylillä ja vieläpä kahdelle rock-musiikin lajille, joilla ei pitänyt olla mitään yhteistä.  Kummatkaan eivät oikein ensiksi tajunneet mitä tämä oli, mutta diggasivat siitä heti. Tästä syntyi ristiriita siitä, että miten on mahdollista, että vihollisetkin tästä tykkäävät. 

Stray Catsin imagokin oli sopivalla tavalla ristiriitainen ja ylilyöty kuohkeine kampauksineen, tatuointeineen ja lavahabituksinen.   Etenkin Brian Setzerin överiksi vedetty tötterö sai heti jäljittelijöitä Suomessakin. Suosikki julkaisi jopa kuvasarjallisen jutun siitä, kuinka tehdään oikeaoppinen Stray Cats-kampaus. Toisaalta myös kundien takatukan pituus herätti aluksi epäröintiä rockbilly-väessä. Noin pitkätukkaisia oli totuttu nakkaamaan vastaan tullessa nokkaan ilman sen kummempia selittelyjä, mutta nämä häiskät olivatkin niin itsevarmoja ja röyhkeitä olemukseltaan, että heitä ei voinut kuin ihailla. Selviä punkkiin viittaavia vaikutteitakin olemuksesta löytyi. Tatuoinnit, niitit, rintamerkit, ketjut ja korvakorut olivat juttuja, joita ei teddy-pojilla oltu vielä totuttu näkemään. Ainakaan siinä määrin kuin Stray Cats niitä nyt lanseerasi. Ulkonäöksellisesti Stray Catsit olivat kuin sarjakuvahahmoja. Lienee ollut aika pitkälle myös tarkoitushakuista.

Nuorisojengien yhteenotot eivät ole aikojen saatossa olleet tietenkään pelkästään suomalainen ilmiö. Ajan saatossahan jonkinlaisia jengitappeluita tai heimosotia on ollut luultavasti kaikkialla maailmassa, mutta juurikaan missään muualla ne eivät ole kuitenkaan olleet niin paljoa eri musiikkityylien fanittamisesta lähtöisin kuin Suomessa. Amerikan suurkaupungeissakin nuorisojengit olivat tapelleet paljon jo aikaisempina vuosikymmeninäkin, mutta nuo jengitaistot eivät olleet niinkään musiikista lähtöisin. Siellä tappelivat muualta tulleet siirtolais- ja kaupunginosajengit ennemminkin vallasta, maineesta ja reviireistä. 

Asiasta kertova Nicky Cruzin  kirjoittama kirja Juokse Poika Juokse kuului aikanaan jokaisen nöösipojan lukulistalle pakollisena lukukokemuksena. Kirja on tositarina nuoren puertoricolaispojan muuttamisesta New Yorkiin 50-luvun alussa ja siitä kuinka hänestä tuli   New Yorkin suurimman ja pelätyimmän jengin Mau Mauiden päällikkö. Tätä opusta tavasivat täkäläiset teddy-boytkin ahkerasti, ammensivat siitä maailmankuvaansa ja sovelsivat sitä omaan elämäänsä. Aika monelta kirjan sanoma meni kuitenkin ohi, sillä useimmat lopettivat sen lukemisen puoliväliin, eli siihen kun Nicky Cruz hurahti uskoon ja erosi jengistään.

Mutta vaikka Amerikka olikin suuri ja mahtava mallimaa, niin silti tämän väkivaltaisen rokkarikäyttäytymisen malli haettiin Englannista. Sikäläiset lienevät edelläkävijöitä näissä musiikkivakaumuksen takia tapelleista. 

Siellä näillä välienselvittelyillä on oma värikäs, verenpunainen, historiansa. Kuuluisimmat tapahtuivat 60-luvulla modien ja rokkareiden ottaessa yhteen. "Tapaamiset" osuivat usein Englannin etelärannikon pikkukaupunkeihin, jonne molemmat ryhmät omilla kulkupeleillään matkustivat. Rokkarit moottoripyörillä ja modit skoottereilla. Nahkaan pukeutuneet rokkarit kumarsivat 50-luvun rokkia kohti kun taas modeilla lähellä sydäntä oli enemmänkin soul, ska ja modernimpi brittirock.

Suurimmat historiaan jääneet yhteenotot tapahtuivat etelä-rannikon Margatessa ja Brightonissa, jonne molempien ryhmien edustajia oli kesällä 1964 saapunut paikalle satamäärin. Modien tapauksessa puhutaan jopa yli tuhannesta "rauhallisesti lomailemaan" tulleesta nuoresta. Rokkareilla lieni aluksi selvä määrällinen alivoima, mutta sanan kiiriessä saivat hekin pian apuvoimia paikalle. Kohtaaminen oli tuhoisa. Brightonin yhteenottokin kesti kaksi päivää ennen kuin poliisi ja kaksi paikalle saapunutta parlamentin jäsentä saivat yhteenoton loppumaan. Väkimäärään nähden henkilövahingot olivat sen aikaisia lehtiartikkeleita tulkiten kuitenkin yllättävänkin vähäisiä. Pari vakavampaa puukotusta ja lukematon määrä ruhjevammoja. Ilmeisesti välejä selvitettiin kuitenkin pääosin rehdisti nyrkein, vaikka monenmoisia lyömiseen käypiä välineitäkin kerrottiin käytettäneen. Lisäksi osapuolet olivat piilottaneet vaatteisiinsa ongenkoukkuja ja partakoneenteriä, jotta kiinni kävijät teloisivat lähikontaktissa itsensä niihin.

Vuonna 1979 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Quadrophenia tämä Brightonin kahakka on yksi sen keskeisistä kohtauksista. Se on kuvattu alkuperäisellä tapahtumapaikalla ja Youtubesta katsottuna alkuperäisiä taltioituja tapahtumia vaikuttaa elokuvaversio hyvinkin autenttiselta kuvaukselta. Koko homma näyttää iloisesti karanneen kaikkien osapuolten käsistä. Moditkin, todennäköisesti nappipäissään, ovat lietsoneet itsensä sellaiseen joukkohysteriaan, että joukon kontrolli vaikuttaa kadonneen kokonaan.

Uskoisin, että Brian Setzerkin Quadrophenian suht' tuoreeltaan näki, mutta ensimmäisen idean Rumble In Brightoniin hän kuitenkin sai luettuaan sanomalehdestä jutun, jossa kerrottiin näistä vanhoista, jo lähes perinteisiksi muodostuneista, brittinuorison lomamatkoista. Amerikkalaisena hän ihmetteli suuresti asiaa. Oli outoa, että hänen itsensälaiset kaverit matkasivat jonnekin ihan vain vain sen takia, että pääsevät nyrkkietäisyydelle  toisten kanssa.

Jotain rockn'n'roll-henkeä hän uutisesta kuitenkin löysi. Väkivaltahan ei sinänsä kuulu rock-musiikkiin millään tavalla, mutta tietynlainen vaaran tunne ja kapina totuttuja arvoja vastaan taas ovat hyvinkin olennaisia osia sen ideologiassa. Näillä reseptin aineksilla Brian Setzer yhdessä Slim Jim Phantomin kanssa tekivät aiheesta kertovan biisin, joka sai nimekseen tietysti Rumble In Brighton. Komean kitarariffin ympärille rakennettu kappale suorastaan hyökkää silmille. Aivan kuten osapuolet Brightonissa kävivät toistensa kimppuun jyrää Rumble In Brighton yhtä aggressiivisesti koko reilun kolmeminuuttisen mittansa. 

Vaikka sanoituksen pohja onkin Brightonin tapauksessa, niin jostain syystä laulussa modit ovat joutuneet antamaan sanoituksessa paikkansa skinheadeille. Ehkä siksi, että USA:ssa ei modikulttuuria juurikaan tunnettu, sen sijaan skinheadeilla alkoi olla valmiiksi hurja maine jo rapakon takanakin. Tämäkin ilmiö oli alunperin lähtenyt Englannista väkivaltaisen jalkapallohuliganismin ja punkin lähisukuisen oi-musiikin oheistuotteena ja rantautunut sittemmin myös Yhdysvaltoihin. Tosin huomattavasti laimeampana ilmiönä, mutta yhtä pahamaineisena. Joka tapauksessa skinheadeista Brian ja Slim Jim keksivät vastuksen rokkareille, jonka myös amerikkalaiset tunsivat. 

Rumble In Brightonin sanoitus syntyi siis uutisjutun pohjalta. Esille nousi kahakasta olennaisia elementtejä ja yksityiskohtia partakoneenterineen ja ongenkoukkuineen.  Poliisin voimattomuus väkijoukon edessäkin mainittiin. Niinpä laulussa kahakkaa ei saadakaan loppumaan virkavallan toimesta, vaan sen suhteen Stray Catsit ovat varanneet laulun loppuun pienen yllätyksen. Aikansa kestettyään ollaan verilöylyssä edetty jo siihen pisteeseen, että miesvajaus alkaa tuntua molemmilla osapuolilla. Lopulta ovat viimeisetkin sankarit hivauttaneet toisensa maan tasalle, eikä yhtäkään miestä ole enää pystyssä. Voidaan todetaan homman päättyneen tasapeliin. Mitä seuraavaksi? Poliisi tulee ja kerää kuona-ainekset putkaan vai? Ei kuitenkaan, sillä tässä yhteenotossa onkin osapuolilla ollut niin sanotusti reilu meininki. Kahakan lopuksi osapuolet nimittäin lyövät kättä päälle ja sitten lähtevät porukalla vielä lähipubiin kaljalle vertailemaan mustelmiaan. Myöhemmin erotessa vielä toivotetaan hyvät jatkot, kaikilla oli kivaa ja ensi vuonna uusiksi. Eikö niin? Happy End.

Sinänsä fiksu lopetus laulun tarinalle, sillä tarkemmin ajateltuna, eihän siinä olisi voitu kertoakaan jommankumman jengin hakanneen toista maanrakoon. Sehän olisi synnyttänyt varmasti ristiriitaisia ajatuksia vihollisleireissä ja luultavasti vaikuttanut vieläpä Stray Catsin maineeseenkin yli heimorajojen. Väistämättä se olisi herättänyt myös aimo määrän närää tappioon tuomitussa porukassa. Tasapelillä ja sopuisalla lopulla saatiin suosio pidettyä yllä eri ryhmien osalta ja ehkä jopa rakennettua hentoa siltaa näiden välille. Kavereinahan siinä erottiin.  

Tänä päivänä kun musiikkilajien kirjo on niin valtavaa kaikkine alalajeineen, ettei varmaan kukaan enää tiedä missä milloinkin mennään, ovat nämä tällaiset välienselvittelytkin onneksi jo historiaa. Jotain juoppolallia toki saattaa joskus edelleenkin joku punkkari ärsyttää olemuksellaan, mutta yleensä ottaen suvaitsevaisuudessa on menty joka suhteessa  monta askelta eteenpäin. 

Suomessa teddy- ja punk-kulttuuritkin elävät omaa rauhaisaa eloaan omilla tahoillaan. Molemmissa ryhmittymissä on puuhamiehiä, jotka pitävät muinoin luotuja kulttuureja ja ystävyyssuhteita yllä järjestämällä aiheiden ympärille kesätapahtumia, konsertteja, tapaamisia jne.  80-luvun alkupuolella kuohuntavuosien tasaannuttua musiikki avasi monien asianomaisten silmät näkemään asioita asioiden ympärillä. 50-luku harrastuksena voi olla paljon muutakin kuin vain pelkkää musiikkia ja levyjen keräilyä. Esimerkiksi järjestetyissä tapaamisissa asianmukainen pukeutuminen kuuluu asiaan. Monet, etenkin naispuoliset ovat valmistaneet vaatteensa hyvin pitkälti itse. Se on heille kunnia-asia. Miesväelle kunnia-asia on tietysti se millä paikalle saavutaan.  Vanhat amerikkalaiset autot ja moottoripyörät, jotka ovat yksi varmimmista kesän merkeistä, ajetaan siistiin riviin parkkipaikalle. Väliä naapuriin jätetään toki sen verran, että auto erottuu ja ihailijat pääsevät vapaasti sitä kiertämään. Yksityiskohtien suhteen ollaan tarkkoja ja niiden eteen ollaan valmiita näkemään vaivaa. Rahaahan se joskus maksaa, mutta harvassa ovatkin ne harrastukset jotka eivät mitään maksa.

Hurjia punkkareita pidettiin aikanaan vain kaljaa juovina työnvieroksujina, jotka eivät olleet tyytyväisiä mihinkään ja joita ei mikään kiinnostanut. Pessimistinen asennoituminen tulkittiinkin helposti välinpitämättömyydeksi, mutta oli myös paljon asioita tiedostavia punkkareita, jotka olivat hyvinkin kiinnostuneita monista asioista. Monet olivat huolissaan esimerkiksi maailman tulevaisuudesta. Joukossa oli paljon luonnonsuojelijoita ja kasvissyöjiä, jotka olivat valmiita jopa väkivallattomaan anarkiaan asiaansa edistääkseen. Aika usein heitä näki esim. 80-luvun alun rauhanmarsseilla. 

Oli toki niitäkin punkkareita, joita kiinnosti vain musiikki. Tätä ryhmää oli luonnollisesti enemmistö koko porukasta. Ihan niin kuin teddy-jengissäkin. He elivät vahvan 70 - 80-lukujen vaihteen uuden muodin mukana ja sen jälkeen alkoivat pikkuhiljaa pudota pois muihin juttuihin ja tuleviin muoteihin. 

Aina jää kuitenkin ydinryhmä niitä jotka löytävät jostain asiasta oman juttunsa.  Alunperin  muotijuttuna syntyneistä ilmiöistä on kehkeytynyt harrastus tai jopa tapa katsoa maailmaa. Aikuisuuteen kasvaessa on kasvanut myös järki ymmärtää muita ihmisiä, harrastuksia ja mieltymyksiä. Tai vaikka ei ymmärrettäisikään, niin ollaan ainakin opittu suvaitsemaan. Niinpä teddyjen ja punkkareiden vihanpito on onneksi jäänyt menneisyyteen. Nykyään sitä ajattelee yhtenä käsittämättömänä lukuna suomalaista nuorisohistoriaa. Oliko se todella sellaista? Kyllä se pahimmillaan oli.

Entäs Briteissä? Hyvin menee sielläkin. Modit ja rokkaritkin ovat nykyään jo hyvinkin hyvissä väleissä keskenään. Brightonissa on jopa järjestetty ryhmien yhteisiä kesätapahtumia, joissa järjestetyissä kulkueissa moottoripyörät ja skootterit sulassa sovussa rinta rinnan lipuvat pitkin kaupungin katuja. Varmasti siellä niitä alkuperäisiä kahakoitsijoitakin on menneitä muistelemassa, mutta terveellä tavalla ja ennen kaikkea sulassa sovussa. Vanhoilla asioilla ei varmasti leuhkita, mutta nyt niille saa jo vähän naureskellakin. Nuorempana sitä vaan on joskus vähän hölmö, mutta niin ehdoton periaatteidensa eteen. Kai sen niin pitää ollakin. Sekin kuuluu nuoruuteen. Vanhempana on aikaa olla sitten vähän laimeampi.