6.1.2014

Boomtown Rats - I Don't Like Mondays / Rat Trap

Irlantilainen Boomtown Rats ei ollut mitenkään kauhean merkittävä rock-yhtye. Sitä ei löydy alan yleisteosten päälukujen kohdalta, eikä välttämättä alaotsikoistakaan. Kaikki musadiggarit kuitenkin tietävät bändin ainakin nimeltä ja etenkin sen keulahamon Bob Geldofin. Miehen, jonka Kuningatar Elisabeth ylensi jopa ritariksi asti vuonna 1986 humanitäärisistä ansioistaan (Live Aid ja kaikki siihen liittyvä). Vuosina 2006 ja 2008 Geldof oli jopa Nobelin rauhanpalkintoehdokkaana, mutta ei tullut valituksi. Jälkimmäisenä vuonna kunnian sai muuten Martti Ahtisaari.
Vaikka Boomtown Rats ei musiikillisilla saavutuksillaan maailmankuuluksi orkesteriksi koskaan tullutkaan, oli sillä kuitenkin omat tähtihetkensä. Boomtown Rats oli esimerkiksi ensimmäinen punk-bändiksi luokiteltu orkesteri, joka sai kappaleensa Englannin sinkkulistan ykköseksi asti. Tekivät sen vieläpä kaksi kertaa. Siinä ohessa meni rikki myös sellainen ennen näkemättömyys, että koskaan aikaisemmin ei brittilistojen ykkösenä oltu nähty myöskään irlantilaista rock-yhtyettä. Samalla kertaa Ratsit tekivät siis tuplaennätyksen kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran marraskuussa 1978 kappaleella Rat Trap ja toisen heinäkuussa 1979, jolloin ykkösenä oli I Don't Like Mondays.

Asia ei sen edellä mainitun punk-bändi-ennätyksen kohdalla ole ollut kuitenkaan ihan välttämättä juuri niin kuin on yleisesti annettu ymmärtää. Nimittäin Sex Pistolsin 1977 julkaistu God Save The Queen on todennäköisesti kuitenkin ollut se ensimmäinen ykköseksi noussut punksingle, mutta sattuneista syistä, eli soittokielloista, mainoskielloista ja muusta biisiin kohdistuneesta boikotoinnista johtuen se ei virallisella listalla noussut koskaan kuin kakkoseksi asti. Epävirallista tietoa asiasta liikkui jo tuolloin, että single olisi ollut siihen mennessä Britannian kaikkien aikojen myydyin sinkku, mutta kuningaskunnassa sitä kunniaa ei sille uskallettu antaa. Todennäköisesti God Save The Queen manipuloitiin kakkoseksi. Asiaan ei ole ilmeisesti vieläkään saatu virallista varmuutta, mutta asiaa tutkineet kyllä tietävät totuuden. Kuten varmasti myös Rod Stewart, jonka I Don't Want To Talk About It sai silloin kunnian keikkua kyseenalaisena ykkösenä.
Niinpä reilun vuoden päästä edellisistä hieman vähemmän provosoiva orkesteri Boomtown Rats sai kunnian olla ensimmäinen punk-ykkönen. Listaykköseksi nousu ei ollut tärkeä virstanpylväs pelkästään Boomtown Ratsille, vaan yleensä ottean kokonaiselle punk-musiikkigenrelle, joka oli muuttamassa lähes koko rock'n'rollin ideologiaa. Soittamiseen ei enää tarvittukaan välttämättä musiikillista lahjakkuutta, vaan riitti kun oli intoa, halua ja tahtoa ravistella vanhoillisiksi koettuja pinttyneitä arvoja. Niin sanoituksellisesti, soitannollisestikin kuin yhteiskunnallisestikin. Ulkonäköäkään tietenkään unohtamatta. Provosointi olikin siihen aikaan aika helppoa, sillä punkkariksi leimaamiseen riitti yksinkertaisimmillaan melkeinpä pelkkä punk-aiheinen t-paita, rikkinäiset farkut tai pystyyn kammattu tukka.

Hieman ehkä siltikin Boomtown Ratsin luokittelu punk-bändiksi saattaa tänä päivänä hämmentää. Sillä kyllähän tosiasia on, että vaikka Boomtown Rats ajoittain oli kantaa ottavakin orkesteri, ei sen musiikista siltikään saa punkkia, ainakaan millään nykymittareilla. Olihan aika tietysti toinen silloin 70-luvun loppupuolella, jolloin musiikki oli brittein saarillakin jo seestynyt edellisen vuosikymmenen vaihteen meiningistä. Hipit ja huru-ukot olivat jo hieman aikuistuneet ja osittain rockista oli tullut keski-ikäistyttyään jopa hyväksyttävää. Sehän ei uudelle sukupolvelle sopinut. Oli asiaa ja se piti sanoa - vieläpä mahdollisimman kovaäänisesti. Pinnan alla kuohui ja kupli. Discomusa hallitsi myyntilistoja aika suvereenisti ja siihen väliin kovaäänisen punk-musan tulo olikin hilekansan ja konservatiivisen musiikkimaun omaavien ihmisten kauhuksi tervetullut ilmiö.
Saarivaltakunnassa elettiin muutenkin suurten muutosten aikaa. Tämä kärjistyi lähes luokkasodaksi Margaret Thatcherin tultua valituksi pääministeriksi vuonna 1979. Punk-bändit olivat yksiä kovaäänisimmistä rautarouvan edustaman riistopolitiikan vastustajista ja ehkä siksi kaikki vähänkin kantaa ottavammat uudet rokkibändit leimattiin punkiksi. Sittemmin keksittiin kuitenkin termi new wave, eli uusi aalto, näille astetta vähemmän anarkistisimmille bändeille. Se sopi Boomtown Ratsinkin kategorisoimiseen huomaattavasti paremmin.

Terminä uusi aalto oli kuitenkin huomattavasti vaikeammin määriteltävissä kuin punk. Se tuntuikin joskus pitävän sisällään kaikki ne muut rokkibändit, joita ei oikein voinut mihinkään muuhun kategoriaan pistää. Aikalaisista otsikon alle laitettiin esimerkiksi bändejä Policesta Blondieen, Elvis Costellosta Talkin Headsiin, Jamiin, Boomtown Ratsiin jne. Kaikkiin edellä mainittuihin liitettiin vielä uriensa alkuaikoina punk-rockin määreitä. Toisiin enemmän, toisiin vähemmän, mutta kun ihmisille alkoi selvitä mistä punkissa oikeastaan olikaan kysymys (esim. soittotaidon osalta) määrittely muuttui uudeksi aalloksi, mikä ei nyt sitten kertonut näiden bändien musiikillisista ambitioista senkään vertaa.
Vaan eipä menisi punk-liite, sen kummemmin kuin uusi aaltokaan enää tänä päivänä läpi yhdenkään näistä kohdalla. Ei sitten millään. Toisaalta onko uutta aaltoa enää olemassakaan? Taitaa olla mennyt aalto jo, vaikka joitain aikalaisia bändejä vielä olemassa onkin. Sen sijaan punkilla menee edelleen hyvin. Ehkä fanikannan vanhettua senkin kapina on aikalailla laantunut, mutta yhteisöllisyys sekä jatkuvasti alalle nousevat uudet bändit ovat pitäneet homman tuoreena, sopivasti uusiutuvana ja elinvoimaisena.

Boomtown Ratsin maine alkoi hiipua 80-luvulle tultaessa. Levyjä se teki kuitenkin vuoteen 1984 saakka, kunnes lopulta hajosi kaksi vuotta myöhemmin. Bob Geldofilla alkoi olla muita kiireitä. Musiikin historiaan bändi ei mitään suurta perintöä jättänyt, mutta silti aina kun Boomtown Ratsista tulee puhe, ei yhtä kappaletta voi millään sivuuttaa.
I Don't Like Mondays on se kaikille tuttu laulu, joka suurinpiirtein ainoana Boomtown Rats-kappaleena vielä  silloin tällöin saattaa soida radiossakin. Biisinä sekään ei ole kauhean kummoinen, eikä mielestäni ole edes maineensa arvoinen - ainakaan sävellyksenä. Sen maine ja menestys perustuvatkin pitkälti siihen järkyttävään tositarinaan, jonka pohjalta se syntyi. Taustaltahan löytyy tosipohjainen tapaus kouluampumisesta, jonka seurauksena kaksi ihmistä kuoli ja yhdeksän loukkaantui. Pidätystilanteessa ampuja oli kertonut syyksi teolleen ettei pidä maanantaipäivistä. Tapaus sattui San Diegossa samaan aikaan kun Boomtown Rats sattui olemaan Amerikan kiertueella. Bob Geldof oli tuona nimenomaisena päivänä ollut radiohaatattelussa atlantalaisella radioasemalla ja sattui näkemään toimituksen pöydällä tuoreen uutisfaxin aiheesta. Uutinen jäi hänen mieleensä pyörimään ja samana iltana hän väsäsi aiheesta laulun, jossa yritti ymmärtää tapahtunutta.
Ampujan taustalta ja perheestä löytyi alkoholismia, syrjäytyneisyyttä, avioero ja jopa insestistä puhuttiin. Poikkeuksellisen tapauksesta teki vielä se, että ampuja oli tyttö, tuolloin 16-vuotias, Brenda Ann Spencer. Tapaus sai valtavat määrät julkisuutta, paljolti varmasti Boomtown Ratsin biisin takia, mutta myös sen mielettömyyden takia. Vuonna 1979 tällaiset tapaukset olivat vielä hyvin harvinaisia, mutta jo 80-luvulle tultaessa alkoi tahti kiihtyä ja niistä tuli lähes jokavuotista uutismateriaalia. Ilmiö ei jäänyt pelkästään amerikkalaiseksi, vaan tapauksia on kertynyt ajan mittaan kaikkialla maailmassa.
Vaikka I Don't Like Mondays nousikin ykköseksi monissa maissa, mm. Englannissa ja Irlannissa, ei se USA:ssa saavuttanut kuin listasijoituksen 73. Luultavasti kappaleen synkällä syntyhistorialla oli osansa sen huonoon menestykseen, mutta epäilemättä myös moraalisilla syillä oli Amerikassa asian kanssa tekemistä. Vakavasta aiheesta tehty pop-laulu oli monien mielestä vähintäänkin arveluttava ja sen soittaminen radiossa edusti huonoa makua toimittajilta. San Diegon alueellakin kappale oli  pitkään soittokiellossakin ymmärrettävistä syistä.
Jos asiaa pelkästään musiikillisesti ajatellaan, niin ei I Don't Like Mondaysin huono menestys USA:ssa oikeastaan ollut muutenkaan mikään ihme. Kappale ei yksinkertaisesti ollut yhtään amerikkalaiseen makuun sopiva. Ja kun mikään muukaan Boomtown Rats-biisikään ei koskaan saanut minkäänlaista listasijoitusta Amerikassa, niin miksi sitten tämä keskinkertaisuus olisi siihen pystynyt. Boomtown Ratsin musiikki oli ihan liian brittiläistä amerikkalaisille, vaikka irlantilainen bändi alunperin olikin.

Ajassa taaksepäin mennessä, aikaan ennen I Don't Like Mondaysia ja edellä läpikäytyjä ikäviä tapahtumia Boomtown Rats teki, kuten alussa jo todettiin, punk-rockin historiaa: Marraskuussa 1978 yhtyeen toiselta levyltä poimittu kappale Rat Trap nousi Britannian virallisen sinkkulistan ykköseksi. Eikä se mikään huono biisi ollutkaan. Jos nykyään ihmetyttyttää Boomtown Ratsin leimaaminen aiemmin punk-bändiksi, niin vielä enemmän ihmetyttää Rat Trapin leimaaminen punk-biisiksi. Kappaleessa ei ole punkkia juurikaan yhtään, vaan yllättäen sen jäljet johtavatkin johonkin ihan muualle. Rat Trapissa on nimittäin vaikutteita hyvinkin paljon eräästä toisesta irlantilaisbändistä, Thin Lizzystä. Mutta vielä sitäkin enemmän siinä on elementtejä, jotka tuovat mieleen erään amerikkalaisartistin, joka noihin aikoihin alkoi lunastaa niitä odotuksia, jotka myöhemmin tekivät hänestä yhden aikamme suurimmista artisteisteista - Bruce Springsteenin. Rat Trapissa on springsteenmäisyyttä jopa niin paljon, että biisi voisi aivan hyvin olla vaikka Brucen omasta kynästä lähtöisin.
Mutta kyllä Bob Geldofkin osasi tehdä hittibiisejä. Säveltämisen lisäksi hän entisenä toimittajana taisi myös idearikkaiden sanoitusten rustaamisen ja tarinoiden kertomisen taidon.  Jo ensilevyltä poimitut, listoillakin poikenneet, sinkkubiisit Looking After No. 1 ja Mary Of The 4th Form olivat siitä hyviä esimerkkejä. Siltäkin osin kaikki palikat olivat hyvin kasassa ja kakkoslevyn päättävällä Rat Trapilla Geldof halusi kertoa taas tarinan.
Rat Trap on kaupunkitarina. Aivan siinä kuin esimerkiksi Brucen alkupään tuotannosta löytyvät New York City Serenade, Kitty's Back ja suurimpana kaikista kymmenminuuttinen Jungleland, joka löytyy vuoden 1975 levyltä Born To Run. Viimemainitun tarinassakin on selviä yhtymäkohtia Rat Trapiin, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että tarinan plagioinnista voisi puhua. Sitäpaitsi tämän spekuloinnin kumoaa heti alkuunsa se, että Bob Geldof on kertonut kirjoittaneensa Rat Trapin sanoituksen  jo vuonna 1973, eli aikaan ennen Junglelandia. 1973 on  kuitenkin se vuosi kun Brucen ensimmäinen levy ilmestyi. Siltäkin levyltä voisi näitä sopivia tarinan aihioita kyllä löytyä, Spirit In The Night esimerkiksi. Mahdollisesti Bob siltäkin levyltä jotain ajatuksen siemeniä ammensi. On ainakin hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että hän sen suht' tuoreeltaan kuuli, sillä niihin aikoihin hän työskenteli vielä musiikkitoimittajana USA:ssa. Pitää kuitenkin vielä korostaa, että missään tapauksessa kysymyksessä ei ole sama tarina, vaan hyvin samanhenkinen tarina. Ehkä niiden perimmäiset yhtymäkohdat lopulta löytyvät sittenkin jostain kirjallisuuden maailmasta.
Tästä aiheesta spekulointi voitaneen kuitenkin lopettaa tähän, sillä se todennäköisesti johtaisi ennen pitkää vaan umpikujaan. Ja eikös se sitä paitsi ole vähän niin, että jos draaman kuin draaman kaarteita tarpeeksi pitkälle seurataan, niin kaikki ne aina päätyvät jollain tapaa Romeoon Ja Juliaan tai joihinkin muinaisiin kreikkalaisen teatterin näytelmiin. Toisin sanoen: kaikki on jo ainakin kertaalleen tehty. Saa olla eri mieltäkin, sillä niin olen itsekin, joten se ainakin siitä tarinan plagioinnista.

Mutta Rat Trap kuulostaa myös tuotantonsa puolesta ihan Springsteeniltä. Se nyt ainakin voi olla hyvinkin perusteltavissa sillä, että aiemmin saman vuoden kesäkuussa Brucelta oli ilmestynyt neljäs albuminsa "Darkness On The Edge Of The Town". Levy oli satavarmasti osunut myös alan nousevan tähtituottajan ja ensimmäiset Boomtown Ratsinkin levyt tuottaneen Mutt Langen korviin. Ammattimiehenä hän ymmärsi yhdistää lähtökohdat ja osasi rakentaa niistä mallikappaleensa mukaisen kokonaisuuden. En tiedä onko häneltä koskaan kysytty Pomon vaikutteista Rat Trapiin, mutta tuskin hän niitä kieltäisikään. Jos kieltäisikin, niin kukaan ei uskoisi. Ja miksi kieltäisi, Rat Traphän on täysosuma, kutakuinkin keskellä kymppiä.
Jos Springsteenin laulujen tapahtumapaikkana oli New York, niin Boomtown Ratsilla se oli luonnollisestikin Dublin. Springsteen romantisoi vahvasti kaupunkikuvansa, mutta Boomtown Ratsin Dublin oli lohduton paikka. 70-luvun puolivälissä maan pääpungissa eivät olleet kaikki asiat hyvin - useimpien mielestä ei mikään. Poliitikot tuntuivat ajavan vain omaa etuaan. Katolinen kirkko moralisoi vahvasti uskonnollista kansakuntaa, kertoi mitä saa ja miten pitää ajatella, mitä saa tehdä ja mitä ei. Myöskin pohjoisen rajanaapurin, Pohjois-irlannin, tilanne kuvastui Irlannissa. Dublinkin oli saanut pariin otteeseen oman osansa IRA:n pommeista. Maan talous oli kuralla, työttömyysluvut olivat korkeita ja maineensa mukaisesti Irlanti oli alkoholinkäytön kärkimaita.
Bob Geldofkin kritisoi kotimaansa oloja voimakkaasti bändin alkuaikoina. Television talk-show ohjelmassa hän antoi tulla kaiken mitä mielessään liikkui. Poliitiikka, poliitikot ja vanhoillisesti ajattelevat kirkolliset piirit saivat kaikki kuulla osansa. Seurauksena oli se, että bändiltä evättiin esiintymismahdollisuudet koko maassa. Bob vastasi tähän myöhemmin musiikillisesti vuonna 1980 kappaleessa Banana Rebuplic, joka ei yllättäen kertonutkaan mistään paratiisisaaresta, vaan Irlannista itsestään. "Banana Rebuplic, septic isle suffer in the screaming sea..."

Rat Trap kertoo katkelman kahden dublinilaisen nuoren, Billyn ja Judyn, elämästä tällaisessa kaupungissa. Molempien elämä on hieman hakusessa. He tuntevat olonsa ahdistuneeksi ja haluaisivat pois, jonnekin missä ei ole kaikkia edellämainittuja kieltoja.
Billy vaeltelee ympäriinsä ja tuntee olevansa kaupungissa kuin ansassa. Hän aistii kulmilla vapauden puutteen. Käskyt ja määräykset ohjaavat ihmisten elämää.  Väkivallan uhka leijuu jatkuvasti kaupungin yllä. On lauantai.
Judyllä on ongelmia. Vanhemmat riitelevät kotona joka ilta, eikä hän ei viihdy siellä. Hän tuntee olevansa siellä kuin ansassa. Hän haluaisi oman elämän. Päästä töihin tehtaaseen ja saada omaa rahaa. Ehkä sitten hänkin voisi tuntea itsensä onnelliseksi, vapaaksi - edes vähän vapaammaksi. Tässä kaupungissa se ei vaan tunnu olevan mahdollista. Pitäisi päästä pois. Hän lähtee ulos.
Ulkona on kylmä. Judy työntää kätensä syvälle takin taskuihin. Katua alaspäin käydessään hän miettii mistä löytäisi Billyn. Viimein hän näkee tämän italialaisessa kahvilassa istumassa, juovuksissa tottakai. Judy menee pöytään istumaan. Billy on taas juonut masennukseensa ja masentunut lisää. Judyn on ajoittain vaikea saada tämän puheesta selvää. Mutta kun Billy hetkeksi vetää henkeä, ryhdistäytyy ja katsoo Judya harittavilla silmillään silmiin ja sanoo: "Tämä paikka on rotanloukku, Judy, ja me olemme jääneet siihen kiinni. Täältä pitää päästä pois!" Judy ymmärtää ja on samaa mieltä.

Meillä suomalaisilla on Irlannista ollut aina hieman romantisoitu näkemys. Jostain syystä monet pitävät meitä jopa jonkinlaisena "veljeskansana" irlantilaisten kanssa. Sen verran yhteistä maidemme historioilla on, että molemmat maat ovat pitkän taistelun jälkeen päässeet erkanemaan entisistä emämaistaan. Asukasluvutkin keikkuvat molemmilla siinä viiden miljoonan tuntumasssa ja molemmat maat ovat Euroopassa. Joten onhan meillä jotain yhteistäkin. Aika usein yhtäläisyysajatus kulminoituu kuitenkin alkoholin käyttöön liittyviin asioihin.  Jos tuolta pohjalta ajatellaan, niin aika huteralla pohjalla ovat yhtäläisyydet. Monet maassa käyneet ovat ylistäneet irlantilaisten välittömyyttä ja vieraanvaraisuutta. Siellä kuulemma tiedetään suomalaistenkin persous väkijuomille eikä pubissakaan tarvitse näin ollen kuivin suin istua.
Ajat ovat kovasti muuttuneet Irlannissa viime vuosikymmeninä. 90-luvun alussa se oli vielä yksi Euroopan köyhimmistä maista, mutta sen jälkeen nousu on ollut nopeaa. Nykyään maalla menee jo aika hyvin, joskin yleis-eurooppalainen taantuma on iskenyt myös sinne. Elintaso on kuitenkin huomattavasti parantunut siitä, mitä se oli esimerkiksi vielä silloin, kun Boomtown Rats oli pinnalla sekä Rat Trap ja I Don't Like Mondays listaykkösinä. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi: