Hurriganes - Bourbon Street

Tunnistus tapahtuu jo ensimmäisestä rummun iskusta. Siitä se lähtee keskitempoisena rokkibiisinä, joka kajahtaa kaaliin heti ensi kuulemalta. Tämä on helmi, tämä on TIMANTTI.
Eikä vain pelkkä "Bourbon Street"-biisi, vaan koko levy.

10/80 on Hurriganesin paras levy. Minun mielestäni.
Bourbon Street on 10/80-levyn paras biisi.
Ei ehkä ole, mutta yksi niistä.
10/80 levyllä on 14 biisiä ja yksikään niistä ei ole huono. Toinen toistaan parempia, mutta silti Bourbon Street on noussut tuosta joukosta ehkäpä Hurriganesin tunnetuimmaksi kappaleeksi. Get Onin ohella.
Paljon sitä on soitettu, mutta ainakin toistaiseksi se on välttänyt paljon soitettujen kappaleiden monesti kokeman inflaation. Vaara liikasoitosta ei kuitenkaan ole ihan turha, sillä "Bourbon Street" kun sopii tätä nykyä vähän joka radiokanavan soittolistoille. Paitsi hittikanaville.
Sitähän soittaa nykyään melkein jo Iskelmäradiokin. Perkele!!!
Ajat muuttuu.

10/80-levy on saanut nimensä yksinkertaisesti siitä syystä, että se levytettiin lokakuussa 1980.
Alla oli hieman harmaa Jailbird-levy, jolla huippuhetket olivat hieman harvemmassa. Levyn odotukset olivat olleet kuitenkin huomattavan kovat. Olihan Roadrunnerin jälkeen (1974) omille teilleen lähtenyt Albert taas palannut kepin varteen.
Hyviä biisejä levyltä kyllä löytyi, mutta kaikki ei silti ollut kohdallaan. Levy oli jäänyt jollain lailla
tuotannollisesti vaiheeseen, eikä samaa erhettä haluttu enää tehdä uudestaan. Niinpä seuraavan levyn kohdalla ei studiokuluissakaan aiottu turhia säästellä.

10/80-levyä lähdettiin tekemään Ruotsiin saakka. Tukholmasta oli varattu Abban studiot, joissa mm. Led Zeppelin oli käynyt omiaan tekemässä. Tuottajaksi napattiin Pave Maijanen.
Kun levy saatiin valmiiksi oli heti selvää, että Bourbon Streetistä tulisi 10/80 levyn hitti. Niinpä se oli itseoikeutettu singlevalinta. Sinkun toiselle puolelle valittiin instrumentaali, myös levyltä löytyvä, Just For You.

Neljällä Roadrunnerin ja Jailbirdin välissä tehdyllä levyllä kitaraa oli muuten soittanut Ile Kallio, jonka ura 'Ganesissa valitettavan usein lähes unohdetaan. Kaikki eivät tunnu edes tietävän/muistavan, että Ile soitti niinkin legendaarisilla levyillä kuin Grazy Days, Hot Wheels, Tsugu Way ja Hanger.
Itse en ole esimerkiksi ikinä ollut sitä mieltä, että Albert olisi se ainoa oikea Hurriganes-kitaristi. Ile ansaitsisi huomattavasti enemmän mainetta ja kunniaa Hurriganes-vuosistaan. Hänhän oli kuitenkin mukana bändissä niinä Hurriganesin suurimman suosion vuosina.
Kun Järvinen myöhemmin palasi bändiin ei Hurriganes enää ollut maan ehdoton ykkösbändi suosion suhteen. Punk oli tullut ja myöskin Rockabilly-kuume riehui Suomessa. Johtohahmoina heiluivat mm. Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja Teddy & The Tigers.

Mutta back to the "Bourbon Street":
Mistä siinä Bourbon Streetissä sitten lauletaan? Jaa-a.Remun sanoituksia tutkineet ovat varmasti huomanneet, että ei niissä aina paljon asiaa ole, mutta aika usein, ja yleensä, ne kuulostavat pirun hyvältä. Englannin kielioppi ei ehkä koskaan ole ollut Remun vahvinta alaa, mutta tietyt kielelliset tehokeinot hän on aina hallinnut. Tarkoitus ei ehkä aina ole tullut selväksi, mutta lyriikka toimii. Bourbon Street toimii tästä hyvänä esimerkkinä.
Se mistä biisi kertoo, jos se mistään edes kertoo, jää aika hämäräksi ja hyvinkin arvailujen varaan.

***
Alussa istutaan autossa, Cadillacin takapenkillä, Bourbon Streetin varrella. Laulaja ja Sally Brown. On jo myöhä, mutta kaikki on hyvin.Kuluu jonkin aikaa, Kertosäkeen verran, ja yhtäkkiä Sally Brown on muuttunut Jenny Browniksi. Rööki palaa ja keskustellaan.
Kaikki edelleen hyvin. Laulajakin on iloinen. Onhan hän Bourbon Streetillä.

Tähän asti kaikki on suht'koht selvää. Jos ei Sallyn muuttumista Jennyksi lasketa. Mutta kertosäkeen jälkeen alkaa mennä hieman sekavammaksi. Tulee jopa mieleen, että mitähän savukkeita aiemmin on polteltu.

Porukka auton ulkopuolella on alkanut tupakoida. Fiilis on korkealla.Laulaja on kuitenkin tekemässä lähtöä. Ilmeisesti johonkin kauemmas. Hän pyytää Sally/Jennyä joskus käymään luonaan lännessä. Ainakin kerran. Hän lupaa jopa maksaa matkan.

No joo. Ehkä noin. Toisaalta myös Sally/Jenny voisi olle se, joka on lähdössä, mutta menköön nyt näin.Entäs seuraavaksi. Nyt ei enää ymmärrä...

Nyt on laulajalle valjennut mitä eroa on hänellä ja Johnnyn käsillä. Ei hän sitä ala kuitenkaan sen kummemmin selittelemään. Kertoopahan vain aikovansa vielä illan päätteeksi nauttia Mamman pähkinävoita.
Sitten alkaakin olla jo aika pistää pää tyynyyn. Vielä kertosäe, pientä kertausta illan tapahtumista ja ilta Bourbon Streetillä on ohi.
***

Enpä ala sen kummemmin analysoimaan mitä tuossa on haettu. Tuskin mitään. Mutta kaksi minuuttia 32 sekuntia se kesti. Ei ollut biisi pituudella pilattu. Ja siinäpä se onkin oikeastaan se ainoa  koko 10/80-levyn huono puoli. Ehkä ainoa sellainen. Se on nimittäin aika lyhyt.
Vaikka levyllä on 14 kappaletta, kestää se vain reilut 32 minuuttia. Se ei ole paljoa, etenkään nykymittapuun mukaan. Pisin kappale "Bye Bye Bye" kestää 3,01 ja lyhyin "Rocking Belly" vain 1,43.

Toisaalta mitä niitä turhia venyttämään hyviä biisejä. Tänä päivänä kompastutaan tuohon juttuun vähän liiankin useasti. Levyt kestävät reilut 70 minuuttia ja yksittäiset biisit vähintään viisi minuuttia. CD-levylle on pakko tunkea tavaraa kun sitä siihen mahtuu. Jos ei biisit määrällisesti riitä, niin tehdään jo olemassa olevista sitten sen verran pidempiä.
Minua ainakin välillä rassaa ylipitkät biisit, jotka voisi hyvin lyhentää kolmen minuutin mittaan. Jotkut maailman parhaista rokkibiiseistä eivät kestä edes kahta minuuttia. Ja on myös olemassa alle puolituntisia maailman parhaita levyjä.
Kysykää vaikka Ramonesilta.