Ratsia - Lontoon Skidit

Pihtipudas on kunta keskisessä Suomessa. Jyväskylästä 137 kilometriä pohjoiseen nelostietä pitkin. Paikkakunnan omien nettisivujen mukaan asukkaita on hiukan vajaa 5000.
Vuosina 1976 – 1988 Pihtiputaalla järjestettiin yhtä maan suurimmista rock-festivaaleista, Saapasjalka-Rockia. Siihen aikaan festaritarjonta oli huomattavasti pienempää kuin tänä päivänä, mutta silti paikalle saatiin aina nimekäs kaarti.

Kotimaiset esiintyjät olivat Saapasjalka-Rockissa ainakin parhaina vuosina hyvin edustettuna. Lisäksi paikalle saatiin ulkomailtakin kovia nimiä. Kuten esim. Blasters, Los Lobos, Omar & The Howlers Nits ja Hoodoo Gurus.
Vuonna 1986 siellä vieraili myös muuan bändi nimeltä Metallica. Juuri suuren sukseensa kynnyksellä, kävivät nuoret miehet paiskaamassa paikalla olijoille vihaisen metallisetin.
Lavan edessä heilutti kourallinen valistuneita hevi-diggareita päätään ja samaan aikaan parisataa muuta vähän taaempana vaati Popedaa jo lavalle.
Ajat muuttuu, mutta Popeda on kova bändi edelleen.

Viime vuonna Pihtipudas sai taas uutta mainetta rock-kartalla, kun kylän oma poika Pete Parkkonen sijoittui Idols-kilpailussa kolmanneksi.
Monien mielestä 18-vuotiaan rock-ihmeen olisi pitänyt voittaa koko kisa, mutta suuri yleisö valitsi sitten kuitenkin Koop Arposen. Hyvä valinta oli sekin, joskaan ei niin rock kuin Pete. Koop on rock’n’rollin saralla enemmänkin keskitien kulkijoita ja ehkä enemmän varttuneemman yleisön makuun.
Toiseksi tuli Anna Puustjärvi, joka myöhemmin levyn ilmestyessä oli muuttanut nimensä Anna Puuksi. Persoonallisella tytöllä persoonallinen nimi. Tätä kirjoittaessa on muuten Anna Puun ensilevy "Anna Puu" noussut Suomen listaykköseksi.

Mutta takaisin Pete Parkkoseen:
Pete Parkkosen lahjakkuus ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Hän sai suitsutusta jo kesken kisojen jopa Ruotsista saakka. Musiikkipiireissä ilmeni kovaa kiinnostusta Peten tulevaisuutta kohtaan ja levytyssopimus olikin selviö jo paljon ennen Idolsista putoamista.
Kilpailussa Pete valitsi laulettavakseen itselleen ominaisinta musiikkia, eli rockia. Lenny Kravitz, Kings Of Leon ja Danko Jones saivat Peteltä arvoisiaan tulkintoja, joista varmasti alkuperäisesittäjätkin olisivat olleet otettuja.
Suomen kielisellä laulukierroksella Pete valitsi Egotripin kappaleen "Posteljooni". Esitys oli huomattavasti rauhallisempi kuin Peten muut siihen astiset. Silti erittäin onnistunut. Pete osoitti osaavansa tulkita myös pehmeämpää tavaraa.

Tarina kuitenkin kertoo, että "Posteljooni" ei olisi ollut Peten alkuperäinen valinta. Hän oli väittämän mukaan valinnut tyystin toisen biisin, mutta ei ollut saanut esittää sitä, koska se ei ollut muka tarpeeksi tunnettu.
Jos näin on, niin joku teki mielestäni väärän arvion.
Mikä se toinen biisi sitten oli?
No se oli Ratsian "Lontoon Skidit".
Miksi juuri tuo biisi?
Ehkä vaikka siksi, että "Lontoon Skidit" on loistava lyhyt punk-biisi, joka vieläpä olisi edustanut hienosti Peten linjaa.
Toinen juttu, minkä Pete varmasti tiesi ja tiedosti oli se, että myös Ratsia oli kotoisin Pihtiputaalta. Biisi olisi ollut oiva kunnianosoitus vanhalle punkille, punkkareille, Ratsialle ja Pihtiputaalle.
"Lontoon Skidit" olisi ollut hyvä valinta ja äkkiä ajatellen se olisi sopinut Petelle paremmin kuin hyvin. No, ehkä kuulemme sen vielä joskus…

Ratsia ratsasti 70-luvun loppupuolella uuden aallon korkeimmalla harjalla. Vuonna 1979 bändi voitti rockin SM-kisat ja samana vuonna ilmestyi ensilevy "Ratsia". Jolta huonoa biisiä on vaikea löytää, koska sellaista sillä ei ole.
Klassikkoainesta levyllä oli useammassakin biisissä, mutta nimenomaan "Lontoon Skidit" sellaiseksi nousi. Se oli myös Ratsian ensisingle.
"Lontoon Skideissä" Ratsia tavallaan kyseenalaisti koko punk-rockin luomaa ideologiaa apatiasta ja taistelusta yhteiskuntaa vastaan hyökkäämällä punkin mekkaa Lontoota kohtaan. Ja etenkin Lontoon turhasta valittavia punkkareita kohtaan.
Jos ei miljoonamiljoona-kaupunki Lontoossa tapahdu mitään ja punkkarit kyllästyvät, niin mitä helvettiä voi kapinoiva punkkari tehdä neljän tuhannen asukkaan Pihtiputaalla. Ei mitään!!!
Niin. Kenellä oikestaan tylsää olikaan ja kenellä oli ihan konkreettisesti syytä valittaa.
Rock’n’Rollkin oli Pihtiputaalla pirun harvinaista, ainakin vielä 70-luvun lopulla, mutta Ratsian myötä alkoi tapahtua. Saapasjalkarockikin alkoi sopivasti ja ehkä nämä kaksi asiaa, Ratsia ja Saapasjalkarock, olivat aikalailla kytköksissä toisiinsa. Tottahan Ratsia mm. esiintyi kotikylänsä rockfestareilla.

On helppo kuvitella niitä olosuhteita, joista "Lontoon Skidit" syntyi. Etenkin talviaikaan Pihtipudas oli kapinoivalle nuorelle punkkarille varmasti varsin haasteellinen paikka. Ratsian kundit halusivat tehdä ja toimia, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Niinpä kundit purkivat nuoren angstinsa musiikin tekemiseen. Se kannatti. Sillä tavalla kundit saivat nimensä suomalaiseen rockhistoriaan.

Ensimmäinen julkaisu bändiltä oli "Kloonattu Sukupolvi" omakustannekasetti. Siitä tehtiin vain noin sadan kappaleen painos. Kasetti oli menestys ja sen biisien pohjalle sitten myöhemmin kasattiin myös Ratsian eka LP.
Jos joku joskus näkee tuota kasettia jossain myynnissä, niin kannattanee ehkä suhtautua pienellä varauksella sen alkuperäisyyteen. Noin pieni painos on varmasti jo ajat sitten kadonnut keräilijöiden haaveihin. Kyseessä on melkoinen keräilyharvinaisuus. Ne joilla tuo kasetti on kokoelmissaan tuskin siitä hevin luopuvat. Ainakaan ihan pienestä summasta.

Ratsian tarina jäi kuitenkin valitettavan lyhyeksi. Se hajosi jo kolmen vuoden kuluttua 1982 ja jätti jälkeensä kolme albumia: Ratsia, Elämän Syke ja Jäljet.
Levyjen taso oli tasaisen laskeva. Samoin kävi myös suosiolle. Kolmas levy ei tahtonut enää mennä edes kaupaksi. Bändin musiikillinen muodonmuutos oli ollut ehkä liian äkkinäinen. Punk oli muuttunut kokeilevammaksi, eikä biiseissäkään enää ollut sitä raivoa ja tuoretta tenhoa mitä ensimmäiseltä levyltä löytyi.

Ratsia raunioitui kahteen suuntaan.
Juha Aunola, Rudi Lukkarinen ja Pasi Kuusjärvi perustivat yhtyeen nimeltä Rudi. Bändi teki pari levyä, mutta suuri suosio jäi saavuttamatta. Parhaiten bändi muistetaan biisistä "Taivas Saa Odottaa". Biisi onkin todella muistamisen arvoinen. Myös Yö-yhtye on sen coveroinut, mutta kuten yleensä, alkuperäinen on tässäkin tapauksessa parempi.
Laulaja Jyri Honkavaara muutti Helsinkiin mielessään suuremmat projektit. Hefty Load ja Killer Poodles olivat näitä, mutta bändit jäivät hyvin pienen piirin tietoisuuteen. Ensimmäinen sai aikaiseksi yhden levyn ja jälkimmäinen vain pari biisiä eräälle 80-luvun puolivälin Suomirock-kokoelmalle.
Lisäksi Jyri tekaisi yhden soolosinglen Leija / Niele Valoa. Melkoista skeidaa, jos ihan rehellisiä ollaan. Youtubesta voi tarkistaa jos itse haluaa asian todeta.

Jyri Honkavaara kuoli 1997. Ratsia jäi hänen suurimmaksi saavutuksekseen rockin saralla. Mennyt maine oli mennyttä. Punk oli hiipunut eivätkä uudet yritykset olleet onnistuneet odotetusti.
Ehkä Helsinkiin lähtö Ratsian jälkeen ei sittenkään ollut oikea ratkaisu Pihtiputaan pojalle.
Suuren kaupungin suuremmat ympyrät ja kiihkeä 80-lukulainen elämänrytmi veivät mennessään. Paljon piti nähdä ja paljon myöskin kokea. Vaarallinen yhdistelmä, etenkin jos homma alkaa karata käsistä.
Jyrin 90-luvun tekemisistä en tiedä mitään. Mahtoiko olla enää missään tekemisissä musiikin kanssa? Joku valaiskoon jos tietää.

Jyri Honkavaaran kuolemasta ei suurelle yleisölle ole paljon kerrottu. Erilaisia versioita asiasta on kuultu, mutta yhtä ja oikeaa ei ole ilmennyt. Ilmeisesti joku, toden näköisesti Jyrin lähipiiri, haluaa pitää asian pois julkisuudesta. Sitä meidän on kunnioittaminen. Eikä se meille muille oikeastaan millään tapaa kuulukaan. Lopputulos ei siitä muutu.

Lyhyt oli Ratsian aika ja lyhyt oli myös Jyri Honkavaaran aika. Mutta jos on riittävän hyvä, erottuva ja tarpeeksi ajan hermolla voi saavuttaa pitkäaikaisen maineen statuksen. Jyri ja Ratsia pystyivät siihen hämmästyttävän lyhyessä ajassa. Jyristä on vuosien saatossa luotu lähes legenda ja on monia, vielä tänä päivänäkin, joiden mielestä Ratsia on/oli Suomen paras bändi.
En kiistä, Ratsian kuuleminen jaksaa sykäyttää joka kerta.
Lisäksi Ratsian musiikin mukana seuraa aina se jokin outo tunne, kun jokin jossain liikahtaa.
Tiedättehän mitä tarkoitan?

Kahdeksankymmentä ja jotain ilmassa…