Sitä ihmetteli moni teini silloin kun tämä laulu radioiden soittolistoille putkahti.
70- ja 80-luvuilla nuoruutensa viettäneet kyllä tiesivät. He eivät oikeastaan olleet tältä ilmiöltä voineet välttyä.
Siihen aikaan kun tv:n kanava- ja kansainvälinen sarjatarjonta oli huomattavasti suppeampaa kuin tänä päivänä lähes kaikki kelpasi. Etenkin jos se oli amerikkalaista. Eikä siinä mitään jos se oli hyvää ja korkealaatuista viihdettä, niin kuin tässä tapauksessa. Kunhan vain kohderyhmä oli oikea.
Pieni Talo Preerialla, oli tv-sarja, joka ensi kertaa itketti ja nauratti meitä suomalaisia 70-luvulla. Se perustui Laura Ingalls Wilderin omakohtaisiin lapsuusmuistoihin, jotka hän oli kirjaillut useaksi kirjaksi.
Lähes sata vuotta tapahtumien jälkeen joku filmimoguli kekkasi sitten tehdä kirjasarjasta tv-sarjan. Ja voi mikä oman genrensä klassikko siitä sitten syntyikään. Noin kymmenen vuoden aikana purkitettiin yhteensä 183 jaksoa. Ja joka jaksossa itkettiin - kuvaruudun molemmin puolin.
Tarinahan lähti siitä, kun köyhä Ingalsin perhe muutti keskelle ei mitään ja alkoi asua perheen isän itse rakentamaa taloa. Laura oli tuolloin 4-vuotias.
Sarjan draama syntyi elämästä kovissa oloissa ja monenlaisista kohtaamisista varsin värikkäänkin henkilökaartin kanssa. Puutteellisista oloista huolimatta ihmiset olivat onnellisia ja kaikki olivat niiiiin hyviä ja ystävällisiä toisilleen, että välillä teki oikein pahaa.
Nuoruus on kapina, eikä mikään ei ole niin kova kuin puberteetti-ikäisen pää. Tämä ei pätenyt Laura Ingalsiin.
Laura oli aina yli-iloinen paitsi silloin, kun oli se jokajaksoinen kyynelehtimis-episodi. Silloinkin hän yleensä itki ilosta tai myötätunnosta muita kohtaan. Surustakin tietysti, mutta aina ja joka kerta sieltä kyyneleiden takaa löytyi se positiivinen tie katsoa elämää uudelta kantilta. Ja taas oli kaikki niiiiin hyvin.
Hän oli aina hyväntahtoinen, elämään vain positiivisesti suhtautuva. Hän oli anteeksiantavainen, eikä koskaan kantanut kaunaa. Hän sieti kaiken, eikä koskaan kiusannut ketään. Hän ei edes riidellyt omien sisarustensa kanssa. Hän hyväksyi kaikki ihmiset sellaisena kuin he olivat.
Murkkuiässäkin Laura oli kapinoimaton, asioita ja arvoja kyseenalaistamaton ja aina vanhempiaan totteleva teini.
Eihän tuollaista ihmistä oikeasti ole olemassakaan.
Siitä huolimatta Maija Vilkkumaa laulaa Ingalsin Laura biisissä, jonkun toisen suulla, että hänen odotetaan olevan Laura Ingalsin kaltainen. Niin hän ainakin itse olettaa. Todennäköisesti vanhemmat kuitenkin odottavat, että nuori alkaisi pikkuhiljaa ymmärtämään elämän realiteetteja. Maailmassa on muitakin ihmisiä kuin hän ja että aina ei voi käyttäytyä niin kuin itse haluaa. Monelle nuorelle tuntuu olevan yllätys, että yhteiskunnassa on määrätön määrä erilaisia pelisääntöjä, joiden mukaan pitäisi luovia, että elämässä pärjäisi. Kukin tulkitsee tietysti sääntöjä omalla tavallaan, mutta perusasioiden pitäisi olla kulloisessakin kulttuurissa suht’ määrättyjä.
Ingalsin Laura-biisissä yksi elämän väärin ymmärtämä teini huutaa pahaa oloaan. Omaa epätoivoaan ympäröivää maailmaa ja erityisesti omia vanhempiaan kohtaan. Kaikki ovat häntä vastaan. Kukaan ei ymmärrä, eikä missään tunnu olevan mitään järkeä. Ahdistaa, eikä kukaan hyväksy häntä sellaisena kuin hän on.
Loputon usko myös omaan oikeassa oloon tulee selväksi, kun hän uhoaa, että vielä tulee se päivä jolloin muut huomaavat, että hän on ollut aina oikeassa ja muut väärässä.
Ne, kaikki muut, haluaisivat hänen olevan kuin Ingallsin Laura.
(Sori nyt vaan, mutta aika normaaleja puberteettijuttuja.)
Mutta tämä teini on periksi antamatonta sorttia. Hän puskee eteenpäin valitsemallaan tiellä. Lain väärä puolikin tulee tutuksi, kun hän varastaa ruotsin opettajan Visa-kortin ja aikoo karata Lontooseen. Siellä kaikki on varmasti suurempaa ja kauniimpaa kuin meillä täällä ankeassa maassa.
Mukaansa hän aikoo ottaa keskeneräiset kirjoitukset sekä tietysti meikit, ketjut ja vyöt. Niillähän sitä pärjää vieraan maan suuressa kaupungissa.
Biisissä on raskas ja vihainen tempo. Sekin kuvaa kyseisen ongelmatapauksen mieltä.
En tiedä millainen Maija itse oli nuorena tyttönä, mutta tulkinta on niin vahva, että tuo ongelmatapaus voisi olla hän itse. Tosin Maija Vilkkumaan tulkinnat biiseissään ovat oikeastaan aina sitä luokkaa, että hän voisi mielestäni olla jokaisen esittämänsä/tekemänsä biisin minähahmo.
Jotkut ovat sanoneet, että Maija Vilkkumaan biisit kuulostavat kaikki samalta. Tavallaan he ovat siinä oikeassakin. Biisien rakenne on monesti aika samanlainen. Sävellyksissä ja sovituksissa on tietynlaisia yhteneväisyyksiä, mutta onko se paha asia jos biisit ovat tekijänsä näköisiä. Sitä paitsi joka ikisestä biisistä kuulee, että Maija pistää itsensä peliin jokaisella lauletulla rivillä.
Ingalsin Laura löytyy Maija Vilkkumaan toiselta levyltä Meikit, Ketjut ja Vyöt. Levy nousi Suomen Virallisella Listalla sijalle yksi ja pysytteli siellä kolme viikkoa. Sitten tuli Apulanta Heinola 10 levyllään ja pudotti Maijan.
Sanoitukset toimivat, kuten Maijalla aina ja kertosäkeet ovat huikeita, kuten Maijalla aina.
Tarinat, joita Maija lauluissaan kertoo, ovat monesti sellaisia draamoja, että niistä voisi kirjoittaa kirjoja. Monen biisin lähtökohdat varmasti löytyvätkin kirjallisuudesta, mutta varmasti yhtälailla Maija on ammentanut laulujensa aiheita todellisesta elämästä. Esimerkiksi Juuri Ingalsin Laura on niin todellisen oloinen tarina, ettei se voi olla olemassa ilman todellisuuspohjaa. No joo, esimerkkejä varmaan löytyy jokaiselta ylä-asteelta.
Monet pitävät Meikit, Ketjut Ja Vyöt-levyä Maija Vilkkumaan parhaana levynä. Kyllä, levyltä ei löydy nimittäin yhtään huonoa biisiä. Paremmaksi voisi oikeastaan vain nimetä Maijan kokoelman Totuutta Ja Tehtävää, jolta löytyy hittiä hitin perään. Ainoa puute on vaan se, että levy olisi mielestäni voinut olla tuplakin. Joitain hyviä jäi poiskin.
2010 Maija Vilkkumaa palkittiin Kotkan Meripäivillä suurimmalla palkinnolla, minkä Suomessa voi sanoittaja saada: Juha Vainio palkinnolla. Vuodesta 1991 lähtien jaettu palkinto jaetaan joka vuosi merkittävälle suomalaiselle sanoittajalle. Palkituista löytyy nimiä aina Juicesta Hectoriin, Jukka Virtasesta Tuomari Nurmioon ja Pauli Hanhiniemeen.
Kovia nimiä, mutta sanoitusten saralla Maija ei tuossa miehisessä seurassa kalpene pätkääkään.
Eikä kyllä säveltäjänäkään. Väitän minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi: