Blackfoot - Teenage Idol

Oikeastaan Teenage Idol ei ole yhtään sellainen biisi, mistä Blackfootissa oli parhaimmillaan kysymys. Mutta Teenage Idol oli Blackfootin ainoa biisi, joka nousi jonkinlaiseksi hitiksi. Se ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia vanhoja faneja, joiden mielestä bändi oli antanut liikaa myönnytyksiä markkinavoimille.

Bändi oli tehnyt monta hyvää levyä aiempina vuosina. Strikes, Tomcattin', Marauder ja Highway Song - Live olivat mainioita pakkauksia jokainen, mutta se ei tyydyttänyt levy-yhtiötä. Bändiltä vaadittiin uusiutumista. Syvän etelän, American Southern Rock, alkoi olla markkinamiesten mielestä eilispäivän musiikkia.
Myös muut alan bändit, kuten Doc Holliday ja Molly Hatchett, olivat vähän samoista syistä uriensa suvantovaiheessa.

Vuosi oli siis 1983. Blackfootilla oli edellisvuodelta alla loistava live-albumi Highway Song - Live. Levy oli äänitetty vuoden 1982 Englannin kiertueella ja kaikesta kuuli, että bändi oli todella kovassa vedossa.  Levy-yhtiössä oltiin kuitenkin päätetty rakentaa Blackfootista vielä isompi bändi. Reseptinä melodinen hard-rock ja syntetisaattorit. Suhteellisen tuttu lääke 80-luvulla.

Syntetisaattori oli 80-luvun kansallissoitin. Melkein kaikki myyvä musiikki perustui siihen, että syntikoilla pystyttiin laajentamaan äänimaailmaa ja bändien soundista saatiin täyteläisempi ja rouhevampi. Joskus se toimi ja joskus ei. Joissain tapauksissa asia huomattiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Mutta silloin se oli jo retroa ja nostalgiaa. Vaikka välillä vähän hymyilyttikin.

Niin sitten Blackfootiinkin värvättiin kosketinsoittaja. Moni vanha fani kavahti tätä yhdistelmää: Tähän genreen ei kuulu kosketinsoittimet!

Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut kuka tahansa harmonisti, vaan Uriah Heepissä maineensa hankkinut Ken Hensley. Mies , joka oli säveltänyt oikeastaan kaikki Heepin suurimmat biisit. Kuten Easy Living, Look At Yourself ja monia muita. Nyt hän tuli Blackfootiin ja muutti koko bändin soinnin.
Ulkonäöksellisesti ja karismallisesti mies sopi Blackfootiin kuin sulka inkkarihattuun. Musiikillisestikin joo, jos vain antoi bändin uudelle suunnalle mahdollisuuden.

Seuraavan levyn nimeksi tuli Siogo. Homma kyllä toimi, mutta musiikki ei ollut enää sitä mitä Blackfootilta oltiin totuttu saamaan. Ei ihme, että moni tunsi tulleensa petetyksi. Minäkin - tavallaan.

Mutta Siogolta löytyi kyllä hyviäkin biisejä. Ja soundit olivat komeat. Tämä homma vedettiin kyllä varman päälle, mutta silti vähän epäonnistuttiin. Levy ei nimittäin jaksa kantaa ihan koko kestoaan. Mukana on pari selvää täyteraitaa ja niidenkin takia kokonaisuus on vähän epätasainen. Mutta kyllä sieltä löytyy pari todellista helmeäkin. Vanhaa Blackfootia, tosin massiivisemmaksi tuotettuna, olivat Driving Fool ja White Man's Land. Crossfire ja Run For Cover olivat sitä uudempaa Hard-rock-Blackfootia.
Vahvimmin Ken Hensleyn kädenjälki kuului levyn avaavalla Send Me An Angelissa ja Teenage Idolissa. Molemmissa oli selvää hittihakuisuutta.

Viimeksi mainitusta tuli levyn hitti. Sellaista ei Blackfootilla ollut vielä ollut. Ainakaan isommassa mittakaavassa. Kappaleesta tehtiin jopa musiikkivideo. Sellaiseen ihmeeseen en ole sitten muuten Blackfootin kohdalla törmännytkään. Lienee ainut laatuaan. Mutta jos mainetta ja kovempia myyntilukuja haluttiin, niin video oli lähes pakko tehdä.
Näin se on ollut 80-luvulta lähtien: Ilman videota ei ole asiaa hittimarkkinoille.

Kappale kertoo aika pliisun tarinan takametsien nuoresta miehestä, joka on lähtenyt suureen maailmaan tullakseen kuuluisaksi. Lähtiessään hän on luvannut isälleen ja tyttöystävälleen, että palaa vielä takaisin suurena tähtenä, eikä näillä ole mitään syytä olla huolissaan.

Videolta kuitenkin selviää, että vähän voisivat isäpappa ja tyttöystävä olla kyllä huolissaankin. Nimittäin heti pojan astuttua bussiin alkavat neitokaiset luoda tähän syntisiä katseita, kiusoitella ja väkisin vielä raahaavat tämän bussin vessaan. Kaupungissa näitä naisia on lisää, siellä juhlitaan ja juodaan kuplivia juomia. Tällaista ei ollut kotikylässä.

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan pelkkää juhlaa. Kamera kuvaa teini-idolia yksin kävelemässä pitkin öisiä katuja. Olo on turvaton ja hän vilkuileekin jatkuvasti taakseen, ehkä entiseen elämäänsä, ehkä peloissaan. Mutta tie on valittu, että Hit The Road Jack vaan!!!

Jonkinlaista kantaa ottavaa symboliikkaakin videossa voi nähdä: Kun kaveri astuu bussiin hän ensimmäisenä näkee siellä mustan miehen. Sitä hän jääkin tuijottamaan suu auki. Lieneekö syynä se, että kaveri näkee ensi kertaa mustan miehen vai se, että tuo musta mies matkustaa muiden mukana linja-autossa. Yhdysvaltain etelä-osissa tuo ei ole aina ollut ihan itsestään selvä juttu.

Vaikka video onkin vähän hölmöhkö ja jonkin verran ajan kolhima, niin biisi on täyttä rautaa. Tätä kun luukuttaa stereoista isolla volumella, niin unohtuu suurimmat murheet. Kertosäe jää kerralla mieleen. Se ei aina välttämättä ole pitkäaikaisen kestosuosikin merkki, ainakaan minulla, mutta kuten tunnettua: Poikkeus vahvistaa säännön.
Vaikka kappaleesta hitti tulikin, ei se silti mikään valtava listajyrä ollut. Yllättävän moni tuntee kappaleen, vaikka ei muuten Blackfootista mitään tiedäkään. Hyvä niinkin.

Pääsin itse todistamaan Blackfootia livenä viime keväänä, kun inkkarit heittivät pienimuotoisen Suomen kiertueen. Upea keikka, joskin väkeä olisi voinut olla hieman enemmän. Kova hittiputki kuultiin, vaikka Teenage Idolia ei tullutkaan. Goodmorningilla aloittivat ja Train Trainiin lopettivat. Encorena vielä Rollin' And Tumblin'. Väliin mahtui vaikka mitä. Alkuperäisistä mukana olivat vielä kitaristi Charlie Hargrett ja basisti Greg T. Walker. Eikä näyttänyt äijiä ikä painavan. Sitä vaan mietin taas, että minkähänlaista olisi ollut nähdä bändi joskus silloin kultaisina 80-luvun alkuvuosina. Siihen aikaan kun Highway Song - Live julkaistiin. No, onneksi se on ikuistettu vinyylille ja onneksi se vinyyli löytyy multa kaapista.

Sleepy Sleepers teki 1984 kappaleen Järkee Vai Ei. Herkkäuskoisimmat väittävät sitä kopioksi Teenage Idolista. Ei nyt sentään, mutta hyvin läheistä sukua se kyllä on. Melodian puolesta biiseissä ei ole mitään yhteistä, mutta se Sleeppareiden biisissä toistuva kitarariffi kuulostaa kyllä tutulta. Ei sitäkään ole kopsattu Blackfootilta, mutta kitaran, ja oikeastaan koko kappaleen, soundit on kyllä onnistuttu plagioimaan niin hyvin, että moni on mennyt hätäpäissään vannomaan, että koko biisi on plagiaatti. Ei ole. Tässä tapauksessa Sliipparit ovat syyttömiä. Äänitysteknillisissä seikoissa on kyllä plagiaatin makua, mutta niitäpä ei olekaan tekijänoikeussuojattu. Kukaan ei ainakaan tietääkseni ole joutunut niiden takia käräjille.