Hanoi Rocks - 11th Street Kids

Ensimmäisen kerran näin Hanoi Rocksin livenä 1981. Paikka oli perisuomalainen tanssilava keskellä metsää. Katoavaa - ja nyt jo lähes kadonnutta- kansanperinnettä. Ainakin siinä asiassa, että vielä 80-luvulla näitä tanssipaikkoja oli kattavasti kautta maan ja viikonloppisin niillä soi rock. Lavoille rahdattiin porukkaa lähikunnista linja-autoilla ja toki paikalle saavuttiin myös omilla autoilla isommalla porukalla.
Parkkipaikoilla autojen stereoista raikasi Rock'nRoll. Siellä ryypättiin, rällättiin ja naisten kanssa suudeltiin. Lähimetsissä ryypättiin ja rällättiin lisää ja naisten kanssa suudeltiin ja joskus joku saattoi jopa... Aina ei metsään kuitenkaan uskaltanut edes mennä. Siellä saattoi piillä vaara siitä, että joku pölli omppuviinit turpaanvedon uhalla ja vei sen jälkeen vielä ne viinitkin. Se oli hienoa aikaa.
Siihen aikaan Hanoi Rocksistakin vielä kyseltiin, että ovatko ne suomalaisia. Kukaan ei tuntunut tietävän varmasti. En minäkään ihan varma ollut, mutta olin kuitenkin "luotettavalta" taholta kuullut, että olisivat.

Ensimmäisen Hanoi Rocks-levyni sain joulupukilta samana vuonna. Se oli tietysti se ensimmäinen, samana vuonna julkaistu, "Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks". Rokki ei ollut minulle ihan uusi asia, mutta Hanoi Rocks toi siihen aivan uuden ulottuvuuden. Se oli rock-uskottavuus. Olihan sitä aiemminkin ollut esim. Hurriganesilla, mutta silloin kun Ganesiin tutustuin paljon aikaisemmin pikkukossina, ei nuoruus-kapina-rock'n'roll vielä kuulunut ajatusmaailmaani. Ainakaan yhdyssanana. Punk-rock näiden välisenä aikana alkoi jo vähitellen tuoda kutinaa vatsan pohjaan ja ennakoida tulevaa. Mutta kyllä se oli Hanoi Rocks, joka lopullisesti särki sen viattomuuden kuplan. Rokki oli likaista, vaarallista ja vaati oikean asenteen. Aloin vähitellen ymmärtää, miksi vanhempi väki kammoksui pitätukkia.

Tragedy oli levyn isoin hitti. Don't Never Leave Me oli toinen. Eikä muutkaan biisit huonoja olleet. Oikeastaan yhtään huonoa biisiä, ei levyltä löydy. Mutta 11th Street Kids oli biisi joka napsahti minulle kaikista kovimmin. Se kertoo nuoruudesta, kavereista ja teinirakkaudesta ja sitten lopuksi niiden kaikkien menettämisestä. Siitä, kuinka aika tekee tehtävänsä ja kaverit katoavat kuka minnekin. Jokainen vuosien saatossa nuoruusvuosiensa ohi elänyt on näitä juttuja joskus kokenut.

11th Street Kids alkaa siitä, kun laulaja (Mike) juoksee henkensä edestä linja-autopysäkille. On kesä, on helle. Kello näyttää iltapäiväruuhkan aikaa. On kiire. Hän on matkalla tapaamaan ystäviään ja erikoisesti Suzya, joka on ihan pakko nähdä. Uskaltaisiko tänään? Ajatteleeko Suzy samoin?

Perillä Mike rohkaisee mielensä. Hän suutelee Suzya syvälle ja pitkään. Hän tuntee olevansa kuin taivaassa, mutta samalla hän huomaa, että Suzy ei ole yhtä innoissaan. Mikä meni pieleen? Pelko menettämisestä hiipii väkisinkin mieleen.

Kesä menee, syksy tulee, talvi, kevät ja uusi kesä. Vuodessa on tapahtunut paljon. Peter on lähtenyt muualle ja Suzykin on muuttanut toiseen kaupunkiin. Mike on jäänyt yksin ja ikävissään mittailee tuttuja katuja. Korttelit ova täynnä muistoja kuumista kesäpäivistä ja öistä joita he viettivät metroasemilla norkoillen. Erään sellaisen käytävällä hän törmää tuttuun seinäkirjoitukseen. Seinään on kirjoitettu paksulla tinneritussilla pikaisesti töhertäen: Punks Never Die!!! Mike muistaa tuon yön.

Hän jatkaa matkaansa pitkin tyhjiä katuja muistellen kaikkia niitä entisiä 11:nnentoista kadun skidejä, miettien missä he kaikki mahtavat nyt olla. Yksi vaihe elämästä on taas takana.

Viimeisen kerran näin Hanoi Rocksin livenä Lahden Jazz-torilla 2008. Siitä oikeasta Hanoi Rocksista olivat mukana enää Andy ja Mike. Nasty Suicidesta oli jo ajat sitten tullut Jan Stenfors ja lääketehtaan proviisori. Sam Yaffa asusteli Amerikassa ja soitteli useissakin bändeissä. Tunnetuin niistä oli uudelleen kasattu New York Dolls. Rumpaleista Gyp Casinosta ei ole varmaa tietoa, mutta sen tiedän ainakin varmasti, että Razzle oli taivaassa. Kiitos Vince Neilin.

Mutta se keikka oli hunajaa. Hittiputki oli uskomaton ja tietysti 11th Street Kids kuultiin myös. Kun Andy alkoi soittaa biisin kitaraintroa tunsin vatsanpohjassani oudon tunteen. Se oli se tunne, joka yllättää silloin kun kokee jotain, mitä ei ehkä muistanut olevan. Ei ehkä mikään tietty tai selitettävissä oleva asia, vaan tunne, muisto, olotila tai jokin muu sellainen jostain kaukaa menneisyydestä. Musiikki herättää minussa helposti näitä tuntoja. Seurauskin oli arvattavissa - itku tuli. Ei kai se keikalla itkeminen ole vain pikkutyttöjen etuoikeus. Tai ehkä se sittenkin oli vain ankaran bailaamisen aiheuttamaa silmäkulmaan kihonnutta hikeä. Niin sen täytyi olla.

Väkisinkin keikan aikana tuli mietittyä mihin Hanoi Rocks olisikaan päässyt, jollei tiettyjä yhteensattumuksia ja välirikkoja olisi tapahtunut. Mutta ehkä niiltä ei voinut välttyäkään. Ehkä näin oli kirjoitettu. Mutta jos näin ei olisi ollut kirjoitettu, niin olen satavarma siitä, että Hanoi Rocks olisi tehnyt sen lopullisen kansainvälisen läpimurtonsa hyvinkin pian. HIM ja Nightwishkin ovat sen jo melkein tehneet, mutta uskon ja väitän, että siihen kulttimaineeseen ja legendan asemaan ne eivät koskaan pääse mihin Hanoit yltivät. Hanoit elivät Rock'n'Roll-elämää ja se Rock'n'Roll-elämän kanssa käsi kädessä kulkeva tietynlainen vaarantunne seurasi alati mukana.