Oikeastaan Breakfast Club ei ole sittenkään ihan pelkästään nuorisoelokuva, vaikka sitä nimenomaan nuorisolle markkinoitiinkiin. Se olikin loogista, sillä viidestä nuoresta moni teini löysi helposti oman samaistumiskohteensa. Juuri sitä lienevät leffan käsikirjoittajat hakeneenkin.
Ennemminkin Breakfast Club on ihmissuhdedraama, jossa viisi erilaista ihmistä pistetään suljettuun tilaan ja sitten seurataan kuinka nämä käyttäytyvät muulta maailmalta suljetussa ympäristössä. Kyllä - ihan niin kuin Big Brotherissa. Paitsi siinä missä Big Brother kestää viikkotolkulla, kestää tämän elokuvan viikonloppu-jälki-istunto "vain" yhdeksän tuntia. Mutta siinäkin ajassa ehtii tapahtumaan paljon.
Tyypillinen nuorisoelokuva se ei ole siinäkään mielessä, että elokuvasta puuttuu kaikenlainen ryyppäys, rälläys, seksistiset vihjailut ja vilauttelut.
Elokuvan tunnuskappaleen pääsi tekemään skottibändi Simple Minds. Alunperin biisiä oli ympätty Billy Idolille, mikä olisi ehkä sopinut hyvinkin. Vähän samantapainen löysärytminen kappale kuin esim. Flesh For Fantasy tai Eyes Without A Face. Billy ei asiasta innostunut mikä saattoi jälkeenpäin vahän patittaa. Hän kyllä sitten myöhemmin levytti kappaleen yhdelle kokoelmalleen. Billyn versio on yhtä astetta rankempi, mutta jollain tapaa laulu on vähän karaokemainen, mikä antaa sille äkkiä sutaistun tunnelman. Pikkasen täyteraidan makua. Ehkä asiasssa olisi nähty enemmän vaivaa jos biisi alunperin olisi Billylle kelvannut.
Myös Bryan Ferrylle kappaletta tarjottiin, mutta ei (onneksi?) natsannut. Itse olen jotenkin Bryan Ferryä pitänyt aina niin kalsana äijänä, ettei hän varmaan olisi saanut biisiin sitä tarvittavaa lämpöä ja läsnäoloakaan missä Jim Kerr onnistui mainiosti.
Simple Minds ei ehkä ollut Suomessa ihan eturivin bändejä, mutta kyllä Don't You Forget About Me täälläkin tunnettiin. Eikä pelkästään elokuvan kautta. Alive And Kicking ja Waterfront olivat soineet Suomenkin radiossa jonkin verran. Ainakin sen verran, että kiinnostuneet olivat löytäneet bändin. Rockmusiikki ei todellakaan ollut itsestään selvyys sen aikaisilla radioaalloilla - ainakaan Suomessa. Joskin tuohon aikaan oli tilanne vähitellen jo paranemassa. Myös nuoriso- ja musiikkillehdillä oli huomattavasti merkittävämpi asema kuin tänä päivänä. Niistäkin Simple Minds oli tullut monelle tutuksi.
Jollain tapaa miellän Don't You Forget About Men kappaleeksi, jossa joku muistelee menneitä ja ehkä suree asioita, joita ei koskaan tehnyt. Laulaja miettii muistaako joku tietty ihminen häntä lainkaan. Hän ei ehkä aikanaan tehnyt sitä ratkaisevaa lähestymisyritystä ja niinpä toinen saattoi jäädä täysin tietämättömäksi hänen tunteistaan. Nyt se on jo myöhäistä ja sitä voikin murehtia itsesääliin käpertyneenä. Vettä sataa eikä kukaan välitä - enää. Joskus ehkä välittikin, mutta se aika oli ja meni jo.
Vähän sellainen tämä biisikin on. Flegmaattinen ja löysärytminen. Jokseenkin mahdoton tanssittava. Sellaisia kuin ovat lähes kaikki muutkin Simple Minds-biisit. Voisiko tätä rinnastaa siinä mielessä murheen alhossa soutavaan Suomi-iskelmään. Ehkä joo, vaikkakin aika huterasti, mutta siinä missä Suomi-mies istuu baarin nurkassa itkemässä tuoppi edessään, niin tämä Simple Minds-tyyppi kulkee yksin sateessa itkemässä. Kaulukset ylös nostettuna. Hiljaa miettien ja muistellen vanhoja hyviä aikoja ja ihmisiä. Missähän he ovat nyt?
Elokuva Breakfast Clubkin on ehkä jonkun elokuvan päähenkilön muistelua. Takauma nuoruuteen, kouluvuosiin, vanhoihin ystäviin. Tai vain yhteen päivään, jolloin tapahtui jotain tärkeää. Jotain mikä vaikutti ehkä koko loppuelämään.
Jotain tällaista voisi ajatella vaikka elokuvan loppukohtauksesta, jossa jälki-istunto on loppunut ja valvojana toiminut koulun rehtori on yksin jäänyt saliin. Hän löytää kirjeen, jonka yksi oppilaista on kirjoittanut. Kirjeessä tämä valottaa kunkin oppilaan yksilöllisyyttä ja kehottaa rehtoriakin näkemään ennakkoluulojensa taakse. Tämä kun tuntuu näkevän omat oppilaansa vain suurinpiirtein menetettynä sukupolvena. Elokuvan erilaiset nuoret ovat kuitenkin kaiken erilaisuutensa takaa löytäneet toisensa ja oppineet siinä ohessa ehkä jotain uutta myös itsestään.
Ainakin minulle jäi leffan lopusta mielikuva, että tämän jälki-istunnon jälkeen vasta koko tarina alkaa. Enkä mitenkään ole voinut välttyä myöskään siltä tunteelta, että jotain tuttua siinä on. Mutta sen tarkemmin en osaa sitä määritellä. Se on vaan se... Se on se - se fiilis, tai se... Äh - emmä tiedä
!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi: