Muska - Kirjoita Postikorttiin

 

28. kesäkuuta 1952, kun Helsingin olympialaiset olivat kuumimmillaan käynnissä, syntyi samassa kaupungissa tyttö. Nimekseen hän sai Marija. Hän oli perheen kolmas lapsi. Isoveljet Aleksandr ja Kirill olivat syntyneet -48 ja 50. Myöhemmin heitä alettiin kutsua Sammyksi ja Kirkaksi. Marijasta tuli Muska. Parinkymmenen vuoden päästä he olivat kaikki Suomen musiikkimaailman korkeimmalla huipulla.

Muska oli pienestä pitäen kasvanut musiikin parissa. Uravalinnan suhteen isoveljet olivat varmasti suurimpia vaikuttajia ja Kirkan kanssa Muska pääsi kiertueellekin. Lisäksi myös piireissä pyörinyt sen ajan suurhahmo, Danny, oli tärkeä tekijä Muskan tulevaisuuden kannalta.

Viimeistään silloin oli tie kohti menestystä alkanut, kun Danny kutsui Muskan Sudenhetki-kiertueelleen toiseksi laulusolistiksi. Vuosi oli silloin 1971.

Samana vuonna Muska roudattiin levytysstudioon tekemään ensisingleään.
70-luku oli käännösiskelmien kulta-aikaa. Sen näkee selvästi jo siitä, kun katsoo listaa vaikkapa vuoden 1971 soitetuimmista kappaleista. Irwin oli lähestulkoon ainoa isoista nimistä, joka luotti omavaraisuuteen. Se kannatti, ja kaikki tietävät miksi. Irwin oli 70-luvun alun suurin suomalainen stara. Mutta niin olivat Babitzinitkin. Niin, ja sitten oli vielä se "Rauli Vaan".

Kirka oli ehtinyt jo silloin julkaista pari levyä. Sammy sai omansa valmiiksi vuonna -73, mutta ei koskaan ehtinyt nauttimaan sen suosiosta. Hän nimittäin kuoli samana vuonna auto-onnettomuudessa. Levy nimeltä Sammy julkaistiin postuumisti. Menestystä ei liene vaikea arvuutella.

Kuka lieneekään keksinyt, että hollantilaisen Shocking Bluen vuonna -68 ilmestynyt Sen Me A Postcard oli Muskalle juuri se biisi, jolla on hyvä täräyttää levytysura käyntiin.

Kappaleen säveltänyt, Shocking Bluen keulahahmo, Robbie Van Leeuwen oli melkoinen hittimaakari. Kaverilla oli hyvä hitintaju ja hän osasi sen myös purkaa nuottiviivastolle. Tuloksena oli monta huikeaa maailmankuulua(kin) hittiä.

70-luvun alussa myös Suomessa oli huomattu tämä ja moni biisi päätyikin meikäläistenkin artistien levyille: Venus (Kirka -70), Never Marry A Railroad Man (Paula Koivuniemi -72), Blossom Lady (Lea Laven -72). Lea Laven levytti Van Leeuwenin biisejä enemmänkin, mutta tämä Blossom Lady oli se niistä hitein.

Muska pisti sitten Send Me A Postcardin uuteen uskoon vuonna 1971.

Jo alkuperäisenä raväkän tulkinnan saanut biisi sai vielä lisää ytyä tulkintaansa, kun Muska veti biisin sellaisella energialla, että maamme ykkös-nais-rocklaulajan tiara vaihtoi kertaheitolla omistajaa. Kellä se sitten aikaisemmin oli? En tiedä oliko kellään, mutta nyt oli. Enkä tiedä sitäkään, että onko sitä häneltä viety vielä tänä päivänäkään - noin 40 vuotta myöhemmin.

Vertailuja voi tehdä vaikkapa tästä postikortti-biisistä ja muista Muskan vuonna -73 ilmestyneen ensilevyn tulkinnoista. Hyvällä maulla valittuja Muskalle sopivia covereita ja todella rockeja laulusuorituksia.

Kirjoita Postikorttiin ei muuten löydy tältä levyltä, eikä miltään Muskan viralliselta levyltä. Ainoastaan kokoelmilta.

Pertsa Reponen teki Kirjoita Postikorttiin suomalaiset sanat. Niissä Tyttö haikailee (ehkä) entisen kesäheilansa perään. Hän kirjoittaa tälle kirjeen. (Nykyaikana tämäkin hoidettaisiin tietysti näppärämmin tekstiviestin 160:lla merkillä: Aletaaks oleen? (15 merkkiäkin näköjään riittäisi.))

Kirjeessä tyttö kyselee, mitä tämä tuumisi kesken jääneen suhteen jatkamisesta.
Vastapuoli on jättänyt lähtiessään Muskan kyynelehtimään. Laulun rivi: "Varjot kun hiipi kammioon itkeä kuinka sainkaan". Kertoo selvästi yksinäisistä, kaipauksen täyttämistä öistä, joista tyttö nyt haluaisi eroon. "Vieläkö tullaan kohtaamaan?"
Pallo on heitetty ja vastauksen odotus alkaa. Siihen aikaan kun tällaisia hommia hoideltiin kirjeitse, saattoi vastaus viipyä useita päiviä - ehkä viikkojakin. Etenkin jos toinen ei ollut kirjeenkirjoitus-tyyppiä. Myöntävä vastauskin saattoi jäädä kirjoittamatta, vaikka haluja olisi ollutkin. Näinkin on saattanut käydä.

B-puolelle valittiin myös käännösiskelmä. Vähän tuntemattomampi Smith Francisin säveltämä Te Queiro Ver Bailar. Pertsa Reponen teki suomalaiset sanat myös tähän. Nimekseen se sai Hei, On Meillä Bailut. Tähänkin espanjalaisbiisiin Muska pisti ihan uutta potkua. Kävin nimittäin Youtubesta äsken alkuperäisen kuuntelemassa. Se ei ollut edes rockia. Muskan oli.

Itse olen joskus herkutellut mielessäni tilanteella, että joku rock-mimmi marssisi Idols-tuomareiden eteen ja vetäisisi tälläisen postikorttimaisen tulkinnan kylmiltään. Nikula putoaisi tuolilta. Ja minä myös kotisohvalta. Vaan eipä näitä enää nykyaikana taida paljon löytyä.

Harvassa ovat aidot rock-mimmit. Mutta kyllä näitäkin löytyy: Marjo Leinonen, Maya Paakkari, Maria Hänninen, Erja Lyytinen ja Aija Puurtinen. Nämä leidit ovat kuitenkin jääneet ilman suurempaa kuuluisuutta, jonka he kyllä olisivat ansainneet. Diggaripiiri tietää, mutta suuri yleisö ei. Toisaalta se voi olla hyväkin asia. Uutta sukupolvea ei ole näköpiirissä. Rock ei ole enää valtavirtaa.

MTV on tehnyt tehtävänsä - MTV saisi mennä.

Voice Of Finlandissa oli se yksi suomenruotsalainen, jolla oli kyllä asenne ja ulkoinen habitus kunnossa, mutta homma kaatui kuitenkin hirveään alalle haluamiseen ja sitä myötä yliyrittämiseen. Se näkyi ja se kostautui.

Muska keikkailee edelleen. Viimeisin levy, Kulissit, on vuodelta 2010. Se on hänen seitsemäs levynsä. Eli ei kovinkaan hurja julkaisutahti 40 vuotta alalla olleelta artistilta. Pisin tauko kahden levyn välillä oli toisen ja kolmannen levyn välillä 1977 - -91. Tuollekin löytyy ihan luonnollinen selitys. Nimittäin noina vuosina Muska asui miehensä kanssa Yhdysvalloissa, eikä ollut musiikin kanssa juurikaan tekemisissä. Paluu tapahtui vuoden 1990 Syksyn Sävelessä, jossa hän esitti kappaleen Pidä Kii. Sitä kuulee aina silloin tällöin radiossakin.

Niin kuulee myös Krokotiili-Rockia. Hyvä sekin, mutta sen kohdalla on tullut eteen liikasoitto. Monen kaupallisradio-kuuntelijan korvissa biisi on muuttunut rasitteeksi. Ymmärrän, vaikka omissa korvissa ei näin olekaan käynyt. Soittaisivat muitakin, kun niitä Muskallakin on. Esimerkiksi Jambalaya ja Häämuistojen Valssi sopisivat mainiosti noiden radioiden soittolistoille.

Yksittäisten biisien liikasoitto on yksi ja hyvä syy vastustaa radioasemien soittolistoja. Toista oli ennen, kun radiossa vielä tehtiin oikeita ohjelmia ja toimittajat saivat itse valita soittamansa musiikin. Onneksi meillä on edelleen YLE, josta tällaisia ohjelmia vielä kuulee.