Muodollisestihan Mariah olisi pätevä näyttelijä kyllä ja auliisti avujaan herutteleekin, mutta kaikki muu sitten mättääkin. Eli siis: Mariah ei ole oikea näyttelijä lainkaan, eikä Glitter-elokuvaa olisi koskaan pitänyt tehdä. Ainakaan, jos tekijät uskoivat siihen, että elokuvan menestykseen riittää pelkkä Mariah Careyn olemassaolo ja olematon karisma.
Toinen asia, jota Mariah ehkä katuu, on hänen elokuvassa esittämänsä biisi Last Night A DJ Saved My Life, joka löytyy tietysti myös elokuvan soundtrack-levyltä. Tätä cover-versiota ei pelasta edes Mariahin vuotoisa henkäily, eikä edes räppäämään tullut Busta Rhymes. Tylsä, tylsä, tylsä!
Entäs sitten alkuperäinen vuodelta 1982. No sehän svengaa ihan eri tavalla. Biisi on hakenut selvät vaikutteet 70-luvun lopun mustasta discosta ja soulista. Esimekiksi Chic-yhtyeen Suurin hitti Le Freak (1978) similarisoituu selvästi tunnistettavaksi vaikutteen antajaksi samantien. Se ei kuitenkaan ole missään tapauksessa synti eikä häpeä, sillä tuokin genre imitoi itseään siinä missä kaikki muutkin genret. Ja jos, niin kuin tässä tapauksessa tehtiin, lainataan tyylillä, hyvin ja vielä alkuperäistä kunnioitten, niin siitä vaan. Tämä biitti vie takuulla mennessään.
Itse biisihän kertoo sen tutun tarinan jätetystä ihmisestä. Poikaystävä ei vastaa puhelimeen ja riekkuu ties missä. Luultavasti vielä vieraiden naisten kanssa. Sen seurauksena tyttö on sulkeutunut kammioonsa potien itsesääliä ja yksinäisyyttä.
Kaiken kuitenkin pelastaa radio ja discjockey, joka soittaa messevän biisin. Sen oikean - sen juuri siihen hetkeen sopivan. Biisin räppäysosiossa DJ käskee vielä tyttöä huuhtomaan murheensa alas viemäristä ja hyppäämään völjyyn musiikin vietäväksi. Se on siinä! Apu löytyi.
Itsekin olen todistetusti tuota keinoa käyttänyt. Oikea biisi, oikeaan paikkaan, oikealla volumella helpottaa oloa joskus kummasti. Musiikilla voi olla terapeuttinen vaikutus.
Indeep tuli New Yorkista ja sen tekijähahmo oli Michael Cleveland. Hän teki biisit ja hän myös itse tuotti tuotoksensa. Hänen lisäkseen yhtyeessä vaikuttivat laulajatytöt Rejane "Reggie" Magloire ja Rose Marie Ramsay. Biisejäkin bändi sai aikaiseksi parin levyllisen verran ja niistä vielä koostettiin yksi kokoelmasellainenkin. Hyvää tavaraa, jos sattuu tykkäämään sellaisesta soul/funk/rumpukone/syntikkahötöstä, jota 80-luvun keskitempoinen tanssiscene oli tulvillaan. Ei missään tapauksessa muille, joille luultavasti riittää Last Night A DJ Saved My Life.
DJ-biisin lisäksi jonkinlaiseksi hitiksi nousi ainoastaan When Boys Talk. Tosin sitäkään ei kukaan tunne. Aikakaudelleen ja genrelleen massaan hukkuvaa peruskauraa.
Indeep oli ja meni hiljaa pois. Yksi biisi jäi elämään ja sitä silloin tällöin jostain saattoi kuullakin.
Toinen laulajatytöistä, Reggie Maglore, nousi vielä myöhemminkin listoille, kun hän liittyi belgialaiseen Technotronic-yhtyeeseen 1991 ja oli mukana saman vuoden levyllä Body To Body. Kappaleesta Move Your Body tuli levyn suurin hitti. Menestys tosin vain rajoittui Euroopan maihin, eikä sekään ollut kovin kummoista. Korkein sijoitus oli kuitenkin Irlannissa kolmoseksi asti.
Pari vuotta aiemmin trendi oli ollut vielä nouseva, kun eurodance löi itsensä läpi. Technotronicin suurin hitti oli Pump Up The Jam vuodelta 1989. Se soi paljon MTV:llä ja oli kova klubihitti Suomessakin. Mutta tuolla levyllähän Reggie Maglore ei vielä ollut mukana.
Sen sijaan Mike Cleveladista ei ollut vuosiin mitään tietoa. Kunnes vuonna 2011 Indeep kasattiin yllättäen uudelleen Miken ympärille, kahdella uudella laulajalla höystettynä. Toinen mies, toinen nais.
Mieslaulaja Wix herätti hämmennystä joskus 2000-luvun puolivälissä tekemällä häiriintyneen teknoversion Nirvanan "Smells Like Teen Spiritistä". Naislaulajaja Beckie Bellin taas maailma tuntee Miss Black New Yorkina vuodelta 1975. 80-luvulta löytyy tosin levytystaustaakin. Laulavia missejä löytyy näköjään muualtakin kuin meiltä täältä Suomesta.
En tiedä sitten onko tuo Indeepin uudelleen kasaaminen johtanut siltikään mihinkään. Nettisivujen mukaan kun ainakaan keikkoja ei ole heitetty yhtään, eikä uutta materiaaliakaan ole syntynyt. Luulisi nyt ainakin, että Ison Omenan klubiskenessä olisi kysyntää. 80-lukukin on taas muodissa.
Vai joko se meni?
On myös olemassa myös kirja nimeltä Last Night A DJ Saved My Life. Se on opus tiskijukkain historiasta. Alkaen jostain 40-50-luvulta. Puiden asiaa aina viime vuosituhannen loppuun saakka, jolloin kirjakin julkaistiin. Eli 1999.
Kirjan mukaan ensimmäisenä tiskijukkana pidetään englantilaista Jimmy Savilea, joka alkoi pyörittää levyjä pohjois-Englannissa, Otley-nimisessä kylässä joskus toisen maailmansodan jälkeen. Tarkoitus oli lievittää sodan aiheuttamaa stressiä ja tuoda iloa ihmisten elämään. Siitä se lähti ja Jimmyn ura jatkui moninaisena median ja viihteen yleismiehenä aina kuolemaansa saakka 2011.
Siinä ajassa on tiskijukkienkin työkin kokenut melkoisia muutoksia. Suurimpana tietysti musiikin tallennustekniikka. Kun ennen musiikki oli taltioitu vinyylilevyille ja Jimmy Savilen alkuaikoina jopa savikiekoille, niin nykyään musiikki on tietokoneilla ja muilla tallennuslaitteilla taltioituna huomattavasti tiiviimpään muotoon. Näin ollen tuhansienkin vinyylilevyjen hengentuotteet mahtuvat tätänykyä vaikkapa povitaskuun. Aikanaan tätä ei voinut käsittää, eikä oikein vieläkään.
Tänä päivänähän kaikki tiskijukat eivät ole enää pelkkiä levynpyörittäjiä. Suurimmat ja kuuluisimmat ovat maailmantähtiä, jotka rundaavat ympäri maailman ja vetävät massiivisia yleisömääriä missä esiintyvätkin. Heidän keikkansa on täysipainoinen show ja tarjoaa elämyksiä siinä missä rokkitähtien konsertitkin. Eiköhän moni ole noissakin tapahtumissakin kokenut jotain suurta, saanut elämälleen uutta sisältöä ja hengenravintoa. Noussut ehkä masennuksesta ja todennut myöhemmin että "Last Night A DJ Saved My Life".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi: