Nuorempana oli tapanani ottaa nukkumaan mennessä radio mukaan sänkyyn. Äänen olin kääntänyt niin hiljaiselle, että se juuri ja juuri kuului niin, että puheesta sai vielä selvän. Yön hiljaisuudessa pikkuhiljaa korva tottui ja alkoi poimimaan äänet paremmin vaikka volumetasoa ei nostanutkaan. Kuuntelin yöradiota kunnes nukahdin. Yöllä, ohjelmien loputtua Maamme-lauluun, suljin kohisevan radion.
Se saattoi olla joku Kovan Päivän Ilta, Rockradio tai sitten joku Yöradion lähetys Ylen rinnakkaisohjelman puolelta. Sillä väliä sinänsä mikä se oli, mutta joka tapauksessa ohjelmassa soitettiin Iris Raution kappale Rinteen Poika.
Nukuin - tai ainakin melkein nukuin. Jossain siinä rajamailla. Siitä huolimatta havahduin kuulemaan laulun alusta asti. Kun kitara alkoi soittaa läpi kappaleen toistuvaa kuviota, kun laulu alkoi, kun tarina alkoi, aloin nähdä sitä mielessäni, ikään kuin vanhana Suomi-filminä silmieni edessä.
Vaikka silmäni olivat todennäköisesti kiinni vielä siinä vaiheessa tunsin olevani mukana siellä kesäisen kuumalla heinäpellolla, siellä mistä laulu alkaa.
Kokemus lähenteli lähes yliluonnollista. Melkein ruumiista irtautumista.
No ehkä nyt ei ihan sentään kuitenkaan, mutta kuvastaa kuitenkin jotain siitä, kuinka vahvasti elin biisin ja etenkin sen tarinan.
Alkuperäiskappale on nimeltään Ode To Billie Joe. Sen on säveltänyt, sanoittanut ja sen myös esittää Bobbie Gentry. Vuosi oli silloin 1967. Suomessa oltiin hyvin ajan tasalla, sillä jo heti samana vuonna tuoreeltaan levytettiin kappale myös suomeksi. Sen esitti enemmän ehkä jazz-laulajana tunnettu Iiris Rautio, jonka laulajanura oli alkanut jo 50-luvulla.
Sanoitukseltaan suomenkielinen on lähes identtinen alkuperäisen kanssa. Toki henkilöiden ja tapahtumapaikkojen nimet ovat muutettu, mutta itse tarina on yhtä. Näin piti ollakin, sillä laulun tarina on hyvin traaginen ja realistinen ja niin lähellä kosketuspintaa, että siihen ei voi olla reagoimatta. Olisi ollut hölmöä muuttaa tarinan kulku joksikin muuksi.
Paljon mystiikkaa on pyörinyt laulun sanoituksen ympärillä: Mikä oli Billie Joen ja laulun kertojan suhde (suhde?), mitä Billie Joe heitti jokeen (alkuperäisessä se oli vain jotain, mutta suomenkielisessä jotain kiiltävää), Kenen kanssa Billie Joe oli nähty sillalla (laulun kertojatyttö?) ja miksi Billie Joe teki mitä teki. Avoimia kysymyksiä, joihin ei Bobbie Gentry itsekään ole oikeastaan koskaan vastannut. Mahtaako tietää itsekään mitä nuoren miehen päässä liikkui.
Enpä ala asiaa tässä sen enempää analysoimaan, jokainen kuunnelkoon tai lukekoon sanat itse,mutta sen sanon, että tuohon originaaliin neljä minuuttia viisitoista sekuntia kestävään lauluun sisältyy romaanin ainekset. Eikä olekaan ihme, että kappaleesta on tehty lähes saman niminen elokuvakin. Elokuvan nimessä Billie vain on muuttunut Billyksi.
International Movie Database on arvosteluissaan antanut elokuvalle vain kuusi pistettä kymmenestä. Että mikään mestariteos se tuskin on, mutta olisi se kiva nähdä silti. Ihan vaan vaikka sen takia, että harvassa ovat ne biisit, joista on tehty elokuva. Mieleen ei tule juuri nyt ensimmäistäkään, mutta jos joskus tulee, niin päivitän sen heti (tai muistaessani) tänne.
Alkuperäisen kappaleen tarina sijoittuu Money-nimiselle paikkakunnalle Mississippi-joen suistoon. Kymmenisen mailia Greenwoodista pohjoiseen. Ollaan Mississippin osavaltiossa, ns.syvässä etelässä.
Seutukunta on esittäjälle ilmeisen tuttua, sillä jostain sieltä päin Bobbie Gentry on itsekin kotoisinkin. Kappaleessa tärkeää roolia esittänyt Tallahatchien siltakin on oikeasti ollut olemassa. Kertaalleen sen ovat huligaanit polttaneet matalaksi, mutta sen jälkeen se on uudelleen rakennettu. Silta on siis olemassa, mutta sen puitteissa ja niillä seuduilla esitetty draama on fiktiota. Tosin hyvin todentuntuista fiktiota. Tapahtumapäiväkin on tarkoin määritelty: Kesäkuun kolmas.
Tallahatchie Bridgellä on kuitenkin todellisessa elämässäkin synkkää historiaa. Vuonna 1955 murhattiin tuossa miljöössä Emmett Till niminen 14-vuotias nuorimies. Syynä oli se, että hän oli sattunut vislaamaan nuoren naisen perään. Eihän siinä sinänsä mitään. Niinhän nuoret miehet joskus tekevät. Mutta se, että Emmett Till sattui olemaan musta ja tuo tyttö valkoinen, muutti asian laidan ihan täysin. Noilla seuduilla ja tuohon aikaan se oli paha juttu. Noilla seuduilla ja nykyaikaankin se on yhä ja edelleen monen mielestä paha juttu.
Tapauksesta on tehty dokumenttielokuva ja joitain kirjojakin asiasta on kirjoitettu. Elokuvan olen nähnyt, eikä se ollut yhtään mukava juttu. Ja sitä paitsi se on ihan toinen tarinakin. Ettei siitä nyt sen enempää.
Suomiversiossa ei tapahtumapaikkaa erikseen mainita, mutta se on helppo sijoittaa melkein minne päin tahansa sen aikaista suomalaista maaseutua. Kun alkuperäisessä versiossa raadettiin puuvillapellolla, niin suomenkielisessä hikoiltiin heinäpellolla. Tapahtuma-aika suomalaisessa versiossa on ilmoitettu hieman myöhemmäksi, eli noin heinä - elokuun tietämille. Heinänteon aikaan. Silloin vielä, kun sitä hommaa tehtiin perinteisin tavoin välineinä heinäseiväs ja heinähanko.
Se oli kovaa hommaa. Itsekin olen mukana ollut. Vaikka kaupunkilaispoika olenkin, niin juuret löytyvät maaseudulta.
Se saattoi olla joku Kovan Päivän Ilta, Rockradio tai sitten joku Yöradion lähetys Ylen rinnakkaisohjelman puolelta. Sillä väliä sinänsä mikä se oli, mutta joka tapauksessa ohjelmassa soitettiin Iris Raution kappale Rinteen Poika.
Nukuin - tai ainakin melkein nukuin. Jossain siinä rajamailla. Siitä huolimatta havahduin kuulemaan laulun alusta asti. Kun kitara alkoi soittaa läpi kappaleen toistuvaa kuviota, kun laulu alkoi, kun tarina alkoi, aloin nähdä sitä mielessäni, ikään kuin vanhana Suomi-filminä silmieni edessä.
Vaikka silmäni olivat todennäköisesti kiinni vielä siinä vaiheessa tunsin olevani mukana siellä kesäisen kuumalla heinäpellolla, siellä mistä laulu alkaa.
Kokemus lähenteli lähes yliluonnollista. Melkein ruumiista irtautumista.
No ehkä nyt ei ihan sentään kuitenkaan, mutta kuvastaa kuitenkin jotain siitä, kuinka vahvasti elin biisin ja etenkin sen tarinan.
Alkuperäiskappale on nimeltään Ode To Billie Joe. Sen on säveltänyt, sanoittanut ja sen myös esittää Bobbie Gentry. Vuosi oli silloin 1967. Suomessa oltiin hyvin ajan tasalla, sillä jo heti samana vuonna tuoreeltaan levytettiin kappale myös suomeksi. Sen esitti enemmän ehkä jazz-laulajana tunnettu Iiris Rautio, jonka laulajanura oli alkanut jo 50-luvulla.
Sanoitukseltaan suomenkielinen on lähes identtinen alkuperäisen kanssa. Toki henkilöiden ja tapahtumapaikkojen nimet ovat muutettu, mutta itse tarina on yhtä. Näin piti ollakin, sillä laulun tarina on hyvin traaginen ja realistinen ja niin lähellä kosketuspintaa, että siihen ei voi olla reagoimatta. Olisi ollut hölmöä muuttaa tarinan kulku joksikin muuksi.
Paljon mystiikkaa on pyörinyt laulun sanoituksen ympärillä: Mikä oli Billie Joen ja laulun kertojan suhde (suhde?), mitä Billie Joe heitti jokeen (alkuperäisessä se oli vain jotain, mutta suomenkielisessä jotain kiiltävää), Kenen kanssa Billie Joe oli nähty sillalla (laulun kertojatyttö?) ja miksi Billie Joe teki mitä teki. Avoimia kysymyksiä, joihin ei Bobbie Gentry itsekään ole oikeastaan koskaan vastannut. Mahtaako tietää itsekään mitä nuoren miehen päässä liikkui.
Enpä ala asiaa tässä sen enempää analysoimaan, jokainen kuunnelkoon tai lukekoon sanat itse,mutta sen sanon, että tuohon originaaliin neljä minuuttia viisitoista sekuntia kestävään lauluun sisältyy romaanin ainekset. Eikä olekaan ihme, että kappaleesta on tehty lähes saman niminen elokuvakin. Elokuvan nimessä Billie vain on muuttunut Billyksi.
International Movie Database on arvosteluissaan antanut elokuvalle vain kuusi pistettä kymmenestä. Että mikään mestariteos se tuskin on, mutta olisi se kiva nähdä silti. Ihan vaan vaikka sen takia, että harvassa ovat ne biisit, joista on tehty elokuva. Mieleen ei tule juuri nyt ensimmäistäkään, mutta jos joskus tulee, niin päivitän sen heti (tai muistaessani) tänne.
Alkuperäisen kappaleen tarina sijoittuu Money-nimiselle paikkakunnalle Mississippi-joen suistoon. Kymmenisen mailia Greenwoodista pohjoiseen. Ollaan Mississippin osavaltiossa, ns.syvässä etelässä.
Seutukunta on esittäjälle ilmeisen tuttua, sillä jostain sieltä päin Bobbie Gentry on itsekin kotoisinkin. Kappaleessa tärkeää roolia esittänyt Tallahatchien siltakin on oikeasti ollut olemassa. Kertaalleen sen ovat huligaanit polttaneet matalaksi, mutta sen jälkeen se on uudelleen rakennettu. Silta on siis olemassa, mutta sen puitteissa ja niillä seuduilla esitetty draama on fiktiota. Tosin hyvin todentuntuista fiktiota. Tapahtumapäiväkin on tarkoin määritelty: Kesäkuun kolmas.
Tallahatchie Bridgellä on kuitenkin todellisessa elämässäkin synkkää historiaa. Vuonna 1955 murhattiin tuossa miljöössä Emmett Till niminen 14-vuotias nuorimies. Syynä oli se, että hän oli sattunut vislaamaan nuoren naisen perään. Eihän siinä sinänsä mitään. Niinhän nuoret miehet joskus tekevät. Mutta se, että Emmett Till sattui olemaan musta ja tuo tyttö valkoinen, muutti asian laidan ihan täysin. Noilla seuduilla ja tuohon aikaan se oli paha juttu. Noilla seuduilla ja nykyaikaankin se on yhä ja edelleen monen mielestä paha juttu.
Tapauksesta on tehty dokumenttielokuva ja joitain kirjojakin asiasta on kirjoitettu. Elokuvan olen nähnyt, eikä se ollut yhtään mukava juttu. Ja sitä paitsi se on ihan toinen tarinakin. Ettei siitä nyt sen enempää.
Suomiversiossa ei tapahtumapaikkaa erikseen mainita, mutta se on helppo sijoittaa melkein minne päin tahansa sen aikaista suomalaista maaseutua. Kun alkuperäisessä versiossa raadettiin puuvillapellolla, niin suomenkielisessä hikoiltiin heinäpellolla. Tapahtuma-aika suomalaisessa versiossa on ilmoitettu hieman myöhemmäksi, eli noin heinä - elokuun tietämille. Heinänteon aikaan. Silloin vielä, kun sitä hommaa tehtiin perinteisin tavoin välineinä heinäseiväs ja heinähanko.
Se oli kovaa hommaa. Itsekin olen mukana ollut. Vaikka kaupunkilaispoika olenkin, niin juuret löytyvät maaseudulta.
Myöskään Billie Joe McAllisterin nimeä ei mainita niin tarkasti kuin se on alkuperäisessä. Hänestä on täkäläisesti tullut "vain" Rinteen poika. Ruotsissa hänestä tuli Jon Andreas.
Suomiversion sanoituksesta vastasi Jyrki Lindström. Suurelle yleisölle hän oli aiemmin tullut tutuksi YLE:n uutisankkurina ja myöhemmin ulkomaankirjeenvaihtajana. Toimipaikkanaan Afrikka. Työstään hän jäi kuitenkin sairauseläkkeelle 1990. Vuotta myöhemmin hän kuoli jäätyään junan alle Pasilan asemalla. Hän oli kuollessaan 48-vuotias.
Sanoituksia hän työsti vuosina 1967 - 1977 useita ja kaikkiaan niitä kertyikin kahdeksisenkymmentä. Tunnetuimpina Jormasin (Jormaksen? (Jormaan?)) Merisairaat Kasvot, Pepe Willbergin Saat Miehen Kyyneliin ja Taiskan Mombasa. Viimeksi mainittu lienee viimeisimpiä levytettyjä Jyrki Lindströmin sanoituksia. Lukuunottamatta tietysti uudellenjulkaisuja ja uusioversioita.
Vuosi oli Mombasan aikaan 1977. Sen jälkeen, vuonna 1979,mies sai tuon jo aiemmin mainitun ulkomaan kirjeenvaihtajan paikan Afrikassa ja pääsi ehkä käymään fyysisestikin paikan päällä Mombasassa. Eteläisessä Keniassahan tuo sijaitsee. Intian valtameren rannalla.
Jos miettii kaikkia noita edellämainittuja biisejä, niin jonkinlainen surumielisyys, haikeus tai kaipaus jostain tai johonkin niissä kaikissa vallitsee. Rakkaudesta ne eivät kerro, ainakaan sen iloisista puolista. Pikemminkin sen menetyksestä tai joistain fantasioista, joita jokaisella ehkä on. Sellaisia kuin ne ovat Hollywood leffojen isoissa lavasteissa.
Ei miehillä tietenkään, mutta naisilla kyllä. Paitsi että Mombasassa on kyllä aina ollut mielestäni jotain homoeroottista. Vai onko se vain korvieni välissä? Todennäköisesti.
Ode To Billie Joe löytyy Bobbie Gentryn ensimmäiseltä levyltä. Hän lähetti siitä alunperin levy-yhtiölle nauhan, jossa oli kappaleesta noin seitsenminuuttinen versio. Vain hän ja kitara. Se iski moguleihin kertakuulemalta ja kappale päätettiinkin levyttää sellaisenaan. Tosin pituutta hieman pätkäistiin ja lisättiin vähän viuluja tunnelmaa luomaan. Hyvin siinä onnistuttiinkin. Kuten oikeastaan koko ensilevyllä. Joidenkin mielestä kyseessä onkin yksi kaikkien aikojen debyyttilevyistä. Ainakin siihen mennessä.
Eikä se mikään turha levy voi ollakaan, nimittäin Ode To Billie Joe omaa vielä sellaisen meriitin, että jo senkin takia se ansaitsee tulla mainituksi. Ode To Billie oli nimittäin se levy vuonna 1967, joka pudotti Beatlesin Sgt. Pepperin Amerikan Top 100 levylistan ykköspaikalta. 15 viikkoa se oli siellä jo keikkunutkin.
Mitä kuuluu Bobbie Gentrylle tänään? Jaa-a. Sitä on moni muukin miettinyt. Viimeinen julkinen tv-esiintyminen tapahtui ilmeisesti vuonna 1978 ja sen jälkeen ei juurikaan mitään. Elossa hän kuitenkin on, mutta täysin sivussa julkisuudesta. Tylsyikö nuottikynä vai tuliko vaan mitta täyteen.
Tuskin ainakaan ensin mainittu, sillä viimeinen levynsä Patchwork vuodelta 1971 sisälsi 12 biisiä, jotka kaikki olivat hänen omaa käsialaansa. Muiltakin levyiltä löytyi runsaasti hänen omia tekeleitään. Ja niitähän löytyy, nimittäin vuosina 1967 - 1971 Bobbie Gentryltä ilmestyi yhdeksän levyä. Aika kova tahti.
Näillä tiedonmurusilla kuulostaakin vahvasti siltä, että olisiko julkisuudesta katoamiseen ollut ainakin yhtenä syynä jonkin asteinen burn-out. Ei tiedä, mutta sitä meidän on kunnioittaminen.
Suomiversion sanoituksesta vastasi Jyrki Lindström. Suurelle yleisölle hän oli aiemmin tullut tutuksi YLE:n uutisankkurina ja myöhemmin ulkomaankirjeenvaihtajana. Toimipaikkanaan Afrikka. Työstään hän jäi kuitenkin sairauseläkkeelle 1990. Vuotta myöhemmin hän kuoli jäätyään junan alle Pasilan asemalla. Hän oli kuollessaan 48-vuotias.
Sanoituksia hän työsti vuosina 1967 - 1977 useita ja kaikkiaan niitä kertyikin kahdeksisenkymmentä. Tunnetuimpina Jormasin (Jormaksen? (Jormaan?)) Merisairaat Kasvot, Pepe Willbergin Saat Miehen Kyyneliin ja Taiskan Mombasa. Viimeksi mainittu lienee viimeisimpiä levytettyjä Jyrki Lindströmin sanoituksia. Lukuunottamatta tietysti uudellenjulkaisuja ja uusioversioita.
Vuosi oli Mombasan aikaan 1977. Sen jälkeen, vuonna 1979,mies sai tuon jo aiemmin mainitun ulkomaan kirjeenvaihtajan paikan Afrikassa ja pääsi ehkä käymään fyysisestikin paikan päällä Mombasassa. Eteläisessä Keniassahan tuo sijaitsee. Intian valtameren rannalla.
Jos miettii kaikkia noita edellämainittuja biisejä, niin jonkinlainen surumielisyys, haikeus tai kaipaus jostain tai johonkin niissä kaikissa vallitsee. Rakkaudesta ne eivät kerro, ainakaan sen iloisista puolista. Pikemminkin sen menetyksestä tai joistain fantasioista, joita jokaisella ehkä on. Sellaisia kuin ne ovat Hollywood leffojen isoissa lavasteissa.
Ei miehillä tietenkään, mutta naisilla kyllä. Paitsi että Mombasassa on kyllä aina ollut mielestäni jotain homoeroottista. Vai onko se vain korvieni välissä? Todennäköisesti.
Ode To Billie Joe löytyy Bobbie Gentryn ensimmäiseltä levyltä. Hän lähetti siitä alunperin levy-yhtiölle nauhan, jossa oli kappaleesta noin seitsenminuuttinen versio. Vain hän ja kitara. Se iski moguleihin kertakuulemalta ja kappale päätettiinkin levyttää sellaisenaan. Tosin pituutta hieman pätkäistiin ja lisättiin vähän viuluja tunnelmaa luomaan. Hyvin siinä onnistuttiinkin. Kuten oikeastaan koko ensilevyllä. Joidenkin mielestä kyseessä onkin yksi kaikkien aikojen debyyttilevyistä. Ainakin siihen mennessä.
Eikä se mikään turha levy voi ollakaan, nimittäin Ode To Billie Joe omaa vielä sellaisen meriitin, että jo senkin takia se ansaitsee tulla mainituksi. Ode To Billie oli nimittäin se levy vuonna 1967, joka pudotti Beatlesin Sgt. Pepperin Amerikan Top 100 levylistan ykköspaikalta. 15 viikkoa se oli siellä jo keikkunutkin.
Mitä kuuluu Bobbie Gentrylle tänään? Jaa-a. Sitä on moni muukin miettinyt. Viimeinen julkinen tv-esiintyminen tapahtui ilmeisesti vuonna 1978 ja sen jälkeen ei juurikaan mitään. Elossa hän kuitenkin on, mutta täysin sivussa julkisuudesta. Tylsyikö nuottikynä vai tuliko vaan mitta täyteen.
Tuskin ainakaan ensin mainittu, sillä viimeinen levynsä Patchwork vuodelta 1971 sisälsi 12 biisiä, jotka kaikki olivat hänen omaa käsialaansa. Muiltakin levyiltä löytyi runsaasti hänen omia tekeleitään. Ja niitähän löytyy, nimittäin vuosina 1967 - 1971 Bobbie Gentryltä ilmestyi yhdeksän levyä. Aika kova tahti.
Näillä tiedonmurusilla kuulostaakin vahvasti siltä, että olisiko julkisuudesta katoamiseen ollut ainakin yhtenä syynä jonkin asteinen burn-out. Ei tiedä, mutta sitä meidän on kunnioittaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi: