Andre Williams - Cadillac Jack

Kuinkahan monta autobiisiä maailmanhistoriassa on tehty. Ainakin miljoona. Veikkaisin. Riittääkö edes? Ja mistähän automerkistä biisejä on tehty eniten? Uskaltaisin melkein väittää, ilman parempaa tietoa, että vastaus on Cadillac. Heti jo tältä istumalta pystyn luettelemaan muutaman Caddy-aiheisen biisin vaikka yhteen hengenvetoon: Cadillac*, Cadillac**, Brand New Cadillac***, Cadillac Ranch***, Slick Black Cadillac*****. (*Renegades, **Danko Jones, ***Clash, ****B. Springsteen, *****Quiet Riot)
Pere Ubukin laulaa varastetusta Cadillacista, Stolen Cadillac, mutta se on niin hämärä biisi, että jääköön mainitsematta.
Ja sitten on vielä tämä Cadillac Jack. Sen esittää Andre Williams, joka ainakin meillä täällä Suomessa kuuluu siihen kuuluisaan ja tosipitkään sarjaan Suuret Tuntemattomat.

Andre Williamsista voi ihan huoletta käyttää sitä ihmisistä hyvin harkiten käytettävää nimitysta Legenda. Niin monessa mies on ollut mukana ja niin paljon hän on elämässään nähnyt, että miehen elämänkin voisi väittää olleen pelkkää legendaa, mutta kyllä se ihan totta on ollut.
Andre Williamsin elämä voisi olla jopa elokuvan arvoinen. Ja totta tosiaan, elokuva hänestä on tehtykin: Dokumenttielokuva vuonna 2008. Agile, Mobile, Hostile: A Year With Andre Williams. Löytynee varmaan jostain dvd:nä.
Mikä tästä tulevaisuudessa kuolevasta vanhasta miehestä sitten tekee niin ihmeellisen, että joku on hänen elämänsä raakannut dokumenttielokuvan arvoiseksi. No, sanoisin, että perusteluksi riittää kolme pientä sanaa: Mies, musiikki ja elämä.
Leffassa kamera on kiertänyt Andren mukana vuoden päivät. Kuvaten koreilematta vanhan narkkarin uudelleen lankeamisia ja juopotteluja. Siinä ohessa tämä reilu seitsemänkymppinen ehtii vielä keikkailla ja tehdä uutta levyäkin.
Kuinka moni seitsemänkymppinen...

Andre Williams syntyi vuonna 1936. Alabaman poikia. Kuusivuotiaana hän jäi orvoksi ja päätyi sukulaistensa kasvatettavaksi. 16-vuotiaana hän sai Alabamasta tarpeekseen ja muutti Detroitiin. Siellä hän ajautui mukaan musiikkipiireihin ja osoittautui hyvinkin lahjakkaaksi veikoksi alallaan.
Ensimmäiset levytykset hän teki jo vuonna 1956 pienelle Fortune-recordsille. Menestystäkin tuli ja mm. sinkkubiisi Bacon Fat nousi jo sen aikaisella listalla sijalle 7. Kokonaista levyä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan discografia koostui yksittäisistä sinkuista ja muille sävelletyistä biiseistä. Kokonainen levyllinen Andrelta ilmestyi vasta vuonna 1960, kun kaikki sinkkubiisit koottiin yhdelle levylle. Nimekseen se sai Jailbait.

Miehen tyyli oli etenkin aikakautta ajatellen hyvinkin raakaa, rohkeaa ja sanoituksiltaan hyvinkin avoimesti seksuaalisesti vihjailevia. Eikä välttämättä aina vihjailevaakaan. Aika suoraan niissä asioihin käytiin käsiksi. Vaikka kyllähän näistä jutuista olivat saman väriset bluesmiehet laulaneet jo aiemminkin. Eivätkä nämä kaverit laulaneet siitä mistä oli puute.

Sana kulki ja maine kasvoi. Niinpä tie kulkeni leveämmälle uralle ja seuraava duunipaikka löytyi Tamla Motownista. Toimen kuvaan kuului mm. työskentely lafkan suurimpien starojen kanssa. Hän sävelteli, sanoitteli, sovitteli ja tuotteli useita hittejä mm. Stewie Wonderille, Mary Wellsille ja Ike & Tina Turnerille.
Elo isossa firmassa oli kuitenkin ilmeisen myrskyisää. Andre halusi tehdä asioita omalla tavallaan, eikä ehkä firman sliipattu imagokaan ollut Andrelle ominta aluetta. Niinpä välirikoiltakaan ei voitu välttyä. Tarina kertoo, että hän sai Tamla Motownilta kenkää parikin kertaa.

Seuraava duunimesta löytyikin sitten chess-racordsilta, jonka estradit olivatkin ehkä lähempänä sitä arkea, jota Andre edusti. Hämyisiä ja oudoissa uduissa leijuvia kellaripubeja, joissa soi jazz ja blues. Edelleenkään hän ei levyttänyt levyjä, vaan keskittyi lähinnä muihin artisteihin.
70-luvulla Andre Williams sekaantui jopa funkkiin. Parliament ja Funcadelic olivat isoimpia nimiä, joiden kanssa hän työskenteli. Molempia johti aikansa funkin pääjehu George Clinton. Funk-tuntija kun en ole, niin en tiedä mikä näitä bändejä erotti muu kuin nimi, mutta alansa suuriin kuitenkin lukeutuvat. Molemmat lopettivat olemassa olonsa 70 - 80-lukujen taitteessa. Samoihin aikoihin tapahtui myös jotain Andre Williamsille, ja se jotain johti jyrkkään alamäkeen.

Kiellettyjä aineita Andre oli käyttänyt jo aiemminkin, mutta 80-luvulla ne saivat hänestä yliotteen. Hän menetti elämänsä hallinnan. Tie vei siltojen alle, ihan kirjaimellisesti. Hän vietti pitkän pätkän elämästään Chicagossa kodittomana. Asui taivasalla pahvilaatikoissa ja porttikongeissa ja myös siellä siltojen alla. Hän kerjäsi elääkseen ja rahoittaakseen huumeiden ja alkoholin käyttönsä. Vaikutti vahvasti siltä, että mies oli menetetty ja vaipumassa ikuiseen unohdukseen. Tosin ei hän kyllä koskaan ollut ollutkaan yleisesti tunnettu persoona, jota jäisi suuri fanijoukko kaipaamaan. Olisikohan edes saanut nimeään lehteen, jos lähtö olisi tuolloin tullut.

Mutta ei tullut. Vaikka suuri yleisö ei miestä juuri tuntenutkaan oli hänellä alan piireissä edelleen nimeä. En tiedä nousiko hän itse vai nostettiinko hänet, mutta 90-luvulla hän sai taas kiinni omasta elämästään ja palasi takaisin musiikkibusinekseen. Ja sitten tapahtui toinen ihme: Andre Williams alkoi tehdä levyjä - omia levyjä!

Siihen mennessä hän ei ollut tehnyt lähes 40-vuotisella urallaan vielä yhtään levyä, jos ei paria singleistä koottua kokonaisuutta lasketa. Mutta kun 90-luvulla mies pääsi vauhtiin, niin alkoi tapahtua. Tähän päivään mennessä (90-luvun alusta lähtien) levyjä on tullut viitisentoista kappaletta. Mukana jopa yksi kantrilevy. Ja jälki on huikeaa. Eikä Andre ole edellenkään ehtinyt eläköitymään. Tuorein levy "Life" ilmestyi vuonna 2012.

Ketkä ovat Andre Williamsille velkaa? Ensin tulee mieleen tietysti Tom Waits, joka voisikin olla Andre Williamsin valkoinen velipuoli. Ehkä Leonard Cohen, Zappa, Joe Cocker ja monet muut. Ihan turha oikeastaan alkaa erittelemään ja luettelemaan, sillä Andre Williamsin vaikutus kuuluu (jollain tavalla) lähes kaikessa tämän päivän soulissa ja bluesissa. Ylikaupallisessa kamassa siitä on ehkä karattu aika kauas, mutta siinä aidossa ja oikeassa, hieltä, paskalta ja vanhalta viinalta haisevassa tavarassa leijuu alati Andren henki.
Eihän Andre Williams tietenkään yksin ole vastuussa kaikesta siitä mihin esim. musta musiikki on sittemmin mennyt. Mutta kuten tiedetään: Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sitä kautta Andrenkin vaikutus nykymusiikkiinkin on kulkeutunut. Suurin osa musiikin tekijöistäkään ei varmasti tiedä eikä tunne musiikin historiaa niin syvältä, että osaisi jokaisen intuitionsa lähteen paikantaa.
Onpa Andre Williams yhdistetty jopa punk-rokkiinkin. Eikä siinäkään ole mielestäni mitään outoa.

Kovinkaan montaa Andre Williamsin kappaletta ei yleisesti tunneta. Bacon Fat on sieltä tunnetuimmasta päästä. Sitä ovat jotkut coveroineetkin ja se löytyy ainakin Frank Zappan, Sir Douglas Quintetin ja The Crampsin levyiltä.
Tunnetumpi kappale on kuitenkin Blues Brothers-leffaan päätynyt Shake A Tail Feather, jossa sen esitti Ray Charles. Se on vieläpä (ilmeisesti) ainoa suomeksi levytetty Andre Williamsin biisi. Suomeksi nimi kääntyi hieman oudosti: Hulababalulaa. Käännöksestä vastasi Kikka Laitinen vuonna 1992 ja sen esitti Kikkan sen aikainen Gasoline Girls And Petrol Boys-orkesteri.
Tuota... tuota,tuota... No joo. Löytyy Youtubesta, päättäkää itse. Sen jälkeen voikin sitten kuunnella alkuperäisen vuodelta 1963 ja kukin tehköön asiasta omat päätelmänsä.

Ai niin, Cadillac Jack! Tämä biisi on Andre Williamsia omimmillaan. Tiukkaa tunnelmaa huokuva tarina chicagolaisesta Jackista, jonka suurin haave on päästä cruisailemaan omalla Cadillacilla. Tämä tuleekin mahdolliseksi, kun hän pelivoittojen kautta pääsee isoihin rahoihin käsiksi ja ostaakin ensi töikseen uutukaisen Cadillac Eldoradon. Auto pitää saada, vaikka kaveri on koditon ja kouluja käymätön, mutta se ei häntä huoleta. Kunhan on kylän komein Cadillac.
Hän nukkuu autossa yönsä ja cruisailee päivät pitkin Chicagon katuja. Hänestä tulee legenda ja häntä aletaan kutsua Cadillac Jackiksi. Ja kun jostain aletaan puhua, niin tottakai myös naiset alkavat kiinnostua asiasta. Ainahan hienot autot ovat vetäneet puoleensa myös kauniita naisia. Näin kuvaan astuu Jilly, joka on ajautunut riitoihin poikaystävänsä kanssa ja lähtenyt lätkimään. Hän iskee silmänsä Jackiin, tai ehkä tämän autoon, ja päätyy tämän vierelle Cadillacin etupenkille. Ehkä välillä takapenkillekin.
Huhut Jillyn uudesta poikaystävästä kulkeutuvat tämän entisen poikaystävän korviin. Luonnollisestikin draaman kaari kulkee tässä tapauksessa totuttuja latuja ja tämä exä onkin tietysti mustasukkaista sorttia. Hän tekeekin asian suhteen oman ratkaisunsa, joka on perin chicagolainen. Hän ampuu Jackin hengiltä.
Cadillac Jackin ajot on ajettu. Jäljellä on kuitenkin vielä yksi matka ja senkin Jack, tottakai, kulkee Cadillacilla. Pitkällä ja mustalla. Vaakatasossa ja jalat edellä.