Se oli kaunis päivä ja Suomen kesä oli sellainen millaisen me suomalaiset haluaisimme sen aina olevankin. Auringonpaiste oli kuitenkin sivuseikka. Tuo päivä kului sisätiloissa televisiota katsellen aina yömyöhään saakka.
Se oli päivä, jona maailma hyvin suurilta osin pysähtyi. Ainakin minusta tuntui siltä. Se oli päivä jona Live Aid-konsertit Lontoon Wembleyltä ja Philadelphian JFK Stadionilta lähetettiin suorina lähetyksinä ympäri maailmaa. Oli uskomatonta, että samaa lähetystä katsoi saman aikaisesti 1,9 miljardia (1 900 000 000) ihmistä 150:ssa maassa. Käsittämätön luku, mutta näin on arvioitu. Tekniikan uusi ihmelaite videonauhuri osoitti myös tuona päivänä erinomaisuutensa. Sillä pystyi nauhoittamaan televisio-ohjelmia. Sinä päivänä nauhurilla todellakin oli käyttöä. Ne kasetitkin ovat vielä olemassa. Tosin en tiedä missä, mutta tiedän, että ovat.
Kaikki tietävät, että tuon illan kunkku koko valtavasta esiintyjäkaartista oli Lontoossa esiintynyt Queen. Hopeamitaleita ei jaettu, sillä kandidaatteja oli niin paljon. Kullakin oli omat suosikkinsa. Minullakin. Niinpä tuo päivä oli myös päivä, jolloin minusta tuli Tom Petty And The Heartbreakers-fani.
Yleisöstä näki, että Philadelphiassakin oli ollut helteinen päivä. Yleisö nautti auringosta ja järjestäjät viilensivät kuumuudesta kärsiviä vesisuihkuilla. Kaikilla näytti olevan kesäisen kivaa. 26-vuotias Madonna oli vähän aikaa sitten lopettanut oman esiintymisvuoronsa ja seuraavaa bändiä tuli lavalle spiikkaamaan sisään itse Sonny Crockett, eli siis Don Johnson: From the great state of Florida: TOM PETTY AND THE HEARTBREAKERS!
American Girl. Eka biisi. Biisi joka lienee tähän päivään saakka soitettu jokaisella bändin keikalla. Huomio kiinnittyi heti Tom Pettyn rentoon olemukseen, Byrds/Roger McGuinn- aurinkolaseihin ja siistiin planeettakuvioituun pikkutakkiin. Ja se kuinka bändi soitti. Se oli niin helppoa, niin vaivatonta, rentoa ja ilmavaa.
Waiting. Ainoa TP & HB-biisi, jonka olin siihen mennessä kuullut aiemminkin. Ehkä vain kerran tai kaksi, mutta hieno biisi oli jo jäänyt tunnistettavasti mieleen. Biisi, joka kertonee suhteesta, jossa uuden kortin kääntäminen joka päivä on odottamisen arvoista. Siihen se perustuu: Optimismiin.
Rebels. Uusi biisi samana vuonna ilmestyneeltä Southern Accents-levyltä. Siinä vaiheessa jo tuntui, että nyt meikäläistä viedään. Jos ei muualle, niin ainakin maanantaina levykauppaan.
Refugee. Ja sitten vielä lopuksi biisi, jonka intro jo kertoi sen, että nyt pyyhkäistään pöytä kerralla puhtaaksi. Jollain tapaa Refugee kuulosti jo ensi kerralla tutulta. Se oli jotain, mille oli jo tehty paikka johonkin aivolohkon musiikkiosastoon, mutta toistaiseksi siihen ei ollut löytynyt puuttuvaa palikkaa. Nyt löytyi.
Refugee löytyy lähes täydelliseltä rock-älpeeltä Damn The Torpedoes vuodelta 1979. Se oli Tom Petty And The Heartbreakerin kolmas levy ja aikakauteensa nähden ajaton levy. Se ei musiikillisesti ole sidottu mihinkään vuosikymmeneen, eikä mihinkään musiikilliseen genreen. Onpahan vaan tyylipuhdasta amerikanrokkia, joka toimii aina. Sikäläisellä albumilistalla se nousi aina kakkoseksi saakka, pysyen siellä seitsemän viikkoa. Syy siihen, ettei mennyt ykköseksi asti oli Pink Floydin Dark Side Of The Moon.
Tom Petty ei ole paljon julkisuudessa selitellyt sanoitustensa metodeja. Refugee kuitenkin sijoittuu aikaan, jolloin bändillä oli levy-yhtiön vaihto edessä isojen poikien (= levymogulien) pelatessa korttia bändeillään ja artisteillaan. Tom Petty And The Heartbreakers oli yksi näistä korteista, eivätkä kaverit itse pitkään olleet edes tietoisia tällaisista vaihtokaupoista. Tom Petty onkin itse joskus vihjaillut siihen suuntaan, että biisi kertoisi näistä tuntemuksista. He rinnastivat itsensä pakolaisiksi (= Refugee), joita siirreltiin mielivaltaisesti paikasta toiseen ja joilla toiset sitten yrittivät lypsää rahaa. Tosin ei oikeilla pakolaisilla varmastikaan kukaan rahaa tee, mutta tässä biisissä se onkin ehkä vertauskuvallista.
Toisenlainen näkökulma biisiin voisi olla psygologisempi. Sanoituksella luodaan uskoa ihmiselle, joka on syystä tai toisesta alamaissa ja ehkä kokonaan kadottamassa elämänhallintaansa. Petty kehottaa tätä ilmiselvästi ottamaan itseään niskasta kiinni ja alkaa taas elämään. Everybody's had to fight to be free. You see You don't have to live like a refugee.
Kuten me Suomessa sanomme: Ei saa jäädä tuleen makaamaan.
Covereitakin on muutama tehty. Mikään maailman megahittihän tämä ei ole, niin että coveritkin ovat jääneet aika vähiin. Mutta Melissa Etheridge taisi tekaista sen kuuluisimman, joka lähtee käyntiin unpluggedina, mutta kasvaa sitten sellaiseksi hard-rockiksi, mikä Melissa Etheridgelle onkin aika tavanomaista. Ei pärjää alkuperäiselle, mutta hyvä on silti. Kyllä potkua löytyy tältä mimmiltä, mikä nyt ei sinänsä ole mikään uutinen.
Videolla Melissa laulaa tätä biisiä peilikuvalleen ja välillä piiloutuu yksiössään sängyn alle. Tämäkin tukee visiota siitä, että elämänuskoa ja rohkeutta tässä biisissä yritetään loihtia elämässään erakoituneesta esiin.
Sen sijaan tuoreempi versio vuodelta 2011 on New Jersey-genren manttelinperijöiltä, Gaslight Anthemilta. mutta tämä ei kyllä toimi yhtä hyvin kuin edellä mainittu. Silläkin uhalla, että nämä häiskät ovat Bruce Springsteenin suojeluksessa, en kauheasti äidy kehumaan heidän versiotaan.
Idols-tuomarit varmaankin tarttuisivat tässä siihen, että laulaja ei ole samaistanut biisin sanomaa. Kieltämättä siltä se vähän kuulostaa. Biisi vaan runtataan läpi. Se kuulostaa ylituotetulta ja Brian Fallon sortuu siihen "kähinälauluun" mikä oli muutama vuosi sitten muodissa. Biisiä ei tee mieli edes kuunnella toista kertaa, vaikka niin hieno biisi onkin. Sorry vaan.
Mutta hopealle yltävät kuitenkin tässä skabassa, sillä Chipmunksit tarjoavat jotain aivan käsittämätöntä.
Chipmunks, eli Suomessa nimellä Alvin Ja Pikkuoravat tunnetuksi tulleet animaatiohahmot, jatkavat ansiottomasti sarjaa, jonka menestyksekkäin tuote meikäläisittäin ovat Smurffit. Mutta Chipmunksit nostavat ärsytysastetta vielä muutaman prosentin - ehkä jopa muutaman kymmenen prosenttia ylöspäin. Joten siitä ei sen enempää, mutta piti kai tämäkin mainita. Älkää sekaantuko pikkuoraviin.
Tom Petty And The Heartbreakers on käynyt kerran Suomessa - siis vain yhden kerran. Silloinkin tosin vain lämppäribändinä Helsingin vanhassa jäähallissa. Vuosi taisi olla 1987. Minäkin olin paikalla.
Lämppäribändin osan perustelee se, että illan päätähtenä oli Bob Dylan, joten ei sitä kauheasti kehtaa kritisoida. Sen verran kuitenkin on pakko sanoa, asioita kaunistelematta, että Dylan oli ihan paska. Äijä ei keikan aikana sanonut sanaakaan biisien välillä. Ei edes yhtä thankyouta. Hän vain tuli, oli ja meni. Siitä jäi kyllä huono maku. Mutta onneksi kakkosbändi pelasti nämä pippalot, vaikka keikka ei tainnut kestää tuntiakaan. Tosin ei se TP & HB:n keikka siihen kuitenkaan vielä loppunut, vaan bändin työpäivä jatkui oman keikan jälkeen Dylanin taustabändinä.
Mukana oli vielä kolmaskin esiintyjänä, eli Byrds-mies Roger McGuinn. Kovia nimiä siis riitti lavan täydeltä ja siltä osin kattaus olikin aika onnistunut.
Dylan on käynyt sen jälkeen montakin kertaa Suomessa, mutta Pettyä ei ole enää täällä päin näkynytkään. Ei Heartbreakersin kanssa, eikä edes ilman.
Tai on sittenkin, ainakin melkein. Ai missä? No Ruotsissa tietysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi: