Kasarihevi, jota myös sukkahousuheviksi tai tukkaheviksi kutsutaan, on ihan oma genrensä. Ilman sitä 80-luku olisi musiikillisesti ollut huomattavasti tylsempää aikaa. Bändejä oli kymmeniä - varmaankin satoja, kaikki näyttivät samalta ja kaikki soittivat sitä samaa: 70-luvun glam-rockista juurtunutta, pari astetta rankempaa rokkia, jota heviksi kutsuttiin.
Olihan se nykyheviin nähden aika heppoista kamaa, mutta pirun hauskaa se oli. Nykybändeiltä puuttuu se rillumarei-meininki, mikä näiltä bändeiltä 80-luvulla löytyi. Silti aika moni nykyhevari aloitti hevin kuuntelunsa juuri näillä bändeillä. Myös moni tuleva muusikko tarttui ensi kerran instrumenttiinsa näiden juttujen innoittamana.
Mikä oli se juttu, mikä sai pojat unelmoimaan rocktähteydestä ja tytöt unelmoimaan rocktähdistä?
Vaikka kasariheville nykyään lähinnä vain naureskellaan on sillä oma kiistaton asemansa rockin historiassa. Siitäkin huolimatta, että nykyhevi on ihan toisenlaista, luotiin sillekin kuitenkin pohjaa jo 80-luvulla. Oikeastaan heavy-rock keksittiin silloin uudelleen. Edellisen vuosikymmenen ryppyotsaiset dinosaurukset kolattiin tylysti sivuun ja hommasta tehtiin huomattavasti hauskempaa. Kyllä nämä bändit ihan tosissaan musansa suhteen olivat, vaikka ulkonäkö ei sitä aina ihan puoltanutkaan.
Kun heavy löi läpi Suomessa 80-luvulla, se teki sen kerralla ja kunnolla. Kun se kerran myyntilistoille nousi, ei se ole sieltä sen jälkeen pudonnut. Eikä sillä ole edes mennyt huonosti. Ympärillä tulee uusia musiikkilajeja ja vanhoja kuolee, mutta hevi on aina pitänyt pintansa.
Sillähän on jopa voitettu Euroviisut. Tosin Lordiakin tosi kovat hevijätkät pitävät poppina, mutta turvat tukkoon! Lordi jatkaa ansiokkaasti esim. Acceptin, Alice Cooperin, Kissin ja vaikka kenen aiemmin tallomaa polkua. Eikä näille edellä mainituille perkele naureta! onko selvä?
Cinderella oli hyvin tyypillinen aikakautensa tuote. Ei mitään uutta, ei mitään omaperäistä, mutta hyvä meininki, hyviä biisejä ja kauniita poikia. Siinä se sapluuna millä noita juttuja silloin rakennettiin. Musiikillisesti Cinderella oli ihan alansa huippuja, mutta kuuluisuutta bändi ei hyvistä lähtökohdista huolimatta saanut paljoakaan USA:n ulkopuolella. Mutta siellä levyjä myytiinkiin niin hurjat määrät, että se tuskin kundeja itsejään hirveästi häiritsi. Heavy-userit muualla maailmassakin kyllä omansa tunsivat ja levyt löysivät paikkansa näidenkin levyhyllyissä.
Cinderella sai komean startin levytysuralleen, kun Jon Bon Jovi-niminen tyyppi näki heidät klubikeikalla Philadelphiassa. Itsekin tämä mr. Bon Jovi oli juuri päässyt maineen mammonaan kiinni, kun hänen oma kasarihevi-yhtyeensä Bon Jovi oli juuri edellisvuonna julkaissut oman ensilevynsä, mutta ei siitä tässä sen enempää.
Joka tapauksessa tämä Jon Bon Jovi suositteli bändiä eteenpäin ja siitähän seurasi levytyssopimus ja ensilevy Night Songs vuonna 1986. Hieno debyytti. Kymmenen biisiä ja yksi niistä Cinderella-klassikko: Shake Me, jonka videolla muuten tämä Cinderella- (suom. Tuhkimo) -homma oli siirretty silloiseen nykyaikaan 80-luvulle: Isommat siskokset lähtevät Cinderellan keikalle ja jättävät tylysti nuorimmaisen kotiin siivoamaan. No, sadun lukeneet tietävät kuinka siinä sitten lopulta käy ja kuka pääsee Cinderellan limusiiniin.
Ensialbumi sai loistavan vastaanoton ja levykauppa kävi. Bändi pääsi esiintymään isommille areenoillekin Bon Jovin ja Van Halenin lämppärinä. Odotukset olivat kovat seuraavaa levyä ajatellen ja sitä alettiinkin työstämään heti ensi tilassa keikkatauon aikana. Albumi Long Cold Winter ilmestyi 1988 ja sitä lähdettiin promoamaan huikealla 254:n keikan putkella seuraavan 14:n kuukauden aikana. Kyllä kannatti, sillä levyä myytiin ilmestymisvuonna kaksi miljoonaa kappaletta. Ja mikäs oli myydessä, sillä levy on aika komea kokonaisuus. Menopaloja löytyy ja tietysti vielä ne pakolliset balladit, jollaisia piti jokaiselta alan orkesterilta löytyä joka levyltä.
Tämä siksi, että myös naispuolinen yleisö piti ottaa huomioon, tottakai. Sekin oli tärkeä juttu, sillä sehän on välillisesti myös olennainen osa rock-tähteyttä.
Levyltä lohkaistiin neljä sinkkua, joista jokainen nousi listoille USA:ssa. Yksi niistä oli Gypsy Road, joka pärjäsi noista neljästä huonoiten, nousten sijalle 51. Alunperin se julkaistiin melkein vuotta ennen kuin levy Long Cold Winter ilmestyi, mutta listasijoituksensa se saavutti kuitenkin vasta levyn julkaisemisen jälkeen.
Gypsy Road on kitaravetoinen rock-biisi, joka nappaa niskasta heti jo alkuriffistä lähtien. Perusrockia voisi sanoa, mutta ehdottoman positiivisin painotuksin. Gypsy Roadin kaltaiset biisit ovat keikalla niitä biisejä, joilla otetaan yleisöstä ja bändistä irti ne viimeisetkin hikipisarat. Kertosäe on yksinkertainen ja sitä helppo laulaa mukana samalla kun huitoo nyrkkillä ilmaa. Jos ei yleisö ole Gypsy Roadiin mennessä vielä lämmennyt, niin tällä sen saa kuumenemaan.
Tätä voisi joku cover-bändi koittaa. Vaikka biisi ei olekaan kaikkien tuntema, niin veikkaan, että toimii livetilanteessa kyllä.
Biisin videota lähdettiin kuvaamaan Etelä-Amerikkaan asti. Määränpäänä oli mayojen rauniot jossain päin Mexicoa. Mayoillahan nyt ei sinänsä ole mitään tekemistä mustalaisten kanssa, vaikka laulu mustalaisista kertookin.
Tai sitten kyseessä onkin vertauskuvallinen juttu ja itse asiassa biisi kertookin levottomasta henkilöstä, joka haahuilee ympäriinsä osaamatta juurtua mihinkään, kunnes taas on mentävä. Elämässään hän on myös ihan yhtä pihalla, eikä oikeastaan edes tiedä kuka tai mikä edes on. Sivulliset kehottavat etsimään itseään. Hän ajaakin yöt läpeensä ja lopulta kuitenkin löytää itsensä aina samasta paikasta. Mutta sekään ei ole koti.
"My gypsy road can't take me home."
Cinderellaa on usein verrattu Aerosmithiin ja kieltämättä aika ajoin se paljon siltä kuulostaakin. Esimerkiksi kaksi ensimmäistä levyä (1986 ja 1988) ovat hyvin läheistä sukua Aerosmithin vuoden 1987 Permanent Vacation-levylle.
Laulaja Tom Keiferiä taas on usein verrattu (ja myös luultu) AC/DC:n laulaja Brian Johnsoniksi äänensä puolesta. Ja totta tuokin, mutta Keifer on kyllä mielestäni laulajana parempi. Hän pystyy vetämään biisejä jopa nuotilleen, siinä missä Johnson tuntuu välillä huutavan pää punaisena yhtä ääntä. Yhtään silti Briania väheksymättä. Hän tekee sen ihan oikein ja juuri niin kuin pitää. Kyseessähän on kuitenkin AC/DC.
Nämä kaverit vaan ovat ääniterapeuttien painajaisia ja ainahan sitä on ihmeteltykin, että kuinka kauan ne pystyy huutamaan. No, ei ne aina pystykään, sillä ainakin Keiferille on tehty useita äänihuulileikkauksia.
90-luvulla bändi julkaisi vielä pari albumia ja teki kiertueitakin. Mutta Cinderellan kaltaisen heavyn suurin buumi jäi sinne 80-luvulle, eivätkä levyt enää myyneet entisiä määriä. Noihin aikoihin bändi ei ainakaan virallisesti hajonnut, mutta ei ole sen jälkeen levyttänytkään. Satunnaisia kiertueita se on tehnyt ja poikennut sellaisella kerran Suomessakin kesällä 2011.
Näitä nostalgiakiertueitahan nyt tekee moni muukin aikakautelainen. Ainakin Ratt, Quiet Riot ja Poison ovat olleet tien päällä. Kahta ensin mainittua menisin mielelläni katsomaankin, jos tänne päin sattuisivat, mutta Poisonia en vapaaehtoisesti. Johonkin se raja on vedettävä. Kaikki kasarihevikään ei ollut hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi: