Joe Jackson - I'm The Man

Maailmassa on artisteja, joiden olemassa olon olen aina tiennyt, mutta en koskaan ole kunnolla ehtinyt tutustumaan. Joe Jackson oli pitkään yksi sellainen. Ensi kerran näin kaverin telkkarissa varmaankin joskus 80-luvun alkupuolella vetämässä livenä jotain vihaista uutta aaltoa. Ilmeisesti siitä jäi mieleeni mielikuva, että Joe Jackson on angstinen punkkari, joka on suosittu vain Englannissa. Mutta kun Suosikki-lehtikään ei miehestä mitään kirjoittanut, niin unohtui koko ukko.
Joe Jackson oli kyllä suosittu Englannissa ja musiikkinsa ensilevyillä aika punkkia, mikä alkuun johtikin siihen etteivät paljon muut miehestä tienneetkään kuin englantilaiset punkkarit. Tarkemmassa kuuntelussa alkaa miehen biiseistä löytyä paljon muutakin kuin punk-runttausta. Oikeastaan se ei ollut punkkia laisinkaan. Ensilevyillä sen ehkä ajan hengen vuoksi helposti sellaiseksi samaisti, mutta se ei ollutkaan ihan koko totuus. Laajempi asiain laita selvisi vasta joskus myöhemmin. Joe Jackson oli jo silloin lahjakas, monipuolinen muusikko, taitava säveltäjä ja erittäin karismaattinen esiintyjä.

Ensilevy Look Sharp ilmestyi 5.1. 1979. Se esitteli meille hyvin pukeutuneen 24-vuotiaan nuoren miehen, joka kertoi lauluissaan sarkastiseen sävyyn omasta elämästään, kauniista tytöistä ja näiden poikaystävistä. Ei kuitenkaan falskilla tavalla, vaan mies viljeli biiseissään oivaltavaa huumoria ja itseironiaa, mitä piirrettä ainakin itse arvostan ihmisissä suuresti.
Uutta aaltoa, sitähän se siihen aikaan oli, mutta ei kuitenkaan sitä suoraa paahtoa, mihin monet muut aikalaisensa uuden aaltonsa perustivat. Musiikillisesti esim. Clashin vaikutteet kuuluvat levyltä selvästi reggaekomppeineen, eikä Elvis Costelloakaan voi sivuuttaa. Kuitenkaan en usko, että J.J. on halunnut missään mielessä ketään plagioida, ainakaan suoranaisesti. Siihen aikaan oli vaan vallalla tällaiset trendit musiikkituotannnossa, eikä ehkä ensilevyä tekevällä artistilla ollut asiaan paljon sanomista. 
Myöhemmät ajatkin ovat sen osoittaneet, että Joe Jacksonilla on aina ollut selvillä omat polkunsa joita kulkea. Look Sharpiltakin löytyy jo pari biisiä, jotka antavat ymmärtää, että tässä meillä on kaveri, jolta voi odottaa tulevaisuudessa lisää oivaltavaa musiikkia. Nimikappale Look Sharp on tällainen ja levyn hitiksi muodostunut Is She Really Goin Out With Him. Viimeksi mainittua kuulee joskus jopa täkäläisestä radiostakin.

Nopeaan tahtiin tehtiin myös kakkoslevy I'm The Man, joka jatkoi suoraan siitä mihin ykköslevy jäi. Se julkaistiin samana vuonna, päivälleen yhdeksän kuukautta ensimmäisen jälkeen (5.10 1979). Levy on kuin suoraa jatkoa edelliselle. Hyviä biisejä löytyy kappaletolkulla, eikä edelleenkään levyltä löydy yhtään huonoa biisiä. Levyn hitiksi nousi It's Differen For Girls ja myöhemmin toisena singlenä julkaistu nimibiisi I'm The Man.

Mielipiteen muokkaajat eivät ilmeisestikään olleet Joe Jacksonin arvostusasteikolla kovinkaan korkealla. Jo ensilevyllä hän oli teilannut lehdistön Sunday Papers-biisillään, joka käytti häikäilemättömästi lehdistön vapauttaan uutisoinnissa. Julkkisjuorut ja sensaatio-otsikot olivat jo silloin Englannissa keltaisen lehdistön keinoja lehtimyynnin edistämiseksi. Sittemminhän tuo homma on levinnyt jo meille tännekin. Aina ajankohtainen biisi siis.

I'm The Man on täynnä miehistä uhoa. Voisi ajatella, että siinä tosimies näyttää naiselleen kaapin paikkaa. Keinot voivat olla rajujakin, mutta homma pitää tehdä selväksi. Minä sanon, sinä kuuntelet, sanoo tosimies.
Toisenlaisella tulkinnalla I'm The Man on hyökkäys mainosmiehiä ja kauppiaita vastaan, jotka luovat hyödykkeitä, myyvät meille mitä tahansa ja sitten nauravat selän takana. He keksivät uusia trendejä, lypsävät niistä kaiken hyödyn, keräävät rahat pois ja vetäytyvät hetkeksi keksimään uusia juonia. Esimerkiksi muoti on tunnetusti asia, joka muuttuu vuosittain, joskus useaankin kertaan. Ihanteellinen keino rahastaa. Keitä ovat nämä muotigurut, jotka myyvät meille nämä jutut, joita ilman olemme out. "Minä olen mies, joka sanoo mitä sinä tarvitset."

So give me all your money 'cause I know you think I'm funny.
can't you hear me laughing, can't you see me smile.

"Laugh all the way to the bank" on sanonta, joka tunnetaan meillä Suomessakin. En muista oliko se lehtikeisari Urpo Lahtinen, joka termin meillä lanseerasi, mutta ainakin hän sitä ansiokkaasti noudatti. Mieshän retosteli Hymy-lehteensä huikeita paljastuksia, tempauksia, juoruja ja piilopornoiluja julkkispiireistä, joilla lehtiä myytiin valtavia määriä. Hyvä maku juttujen suhteen oli heitetty roskikseen ja ainoa tarkoitus jutuilla oli aikaansaada kohua, jolla lehtiä myytiin taas lisää. Hyvin niissä onnistuttiinkin ja kuten todettua Lahtinen nauroi koko matkan matkalla pankkiin.

Näitä arvoja vastaan Joe Jackson hyökkäsi ensilevyillään. Tosin vain parin biisin voimalla. Muut levyjen kappaleet olivat enemmänkin psykologisia juttuja pohdiskelevalta pohjalta. Suurin osa niistä käsitteli ihmissuhteita, miesten ja naisten kanssakäymistä ja osittain myös niiden puutetta. Joe Jacksonin tapa kertoa asiat biiseissään on hyvin rehellinen ja avoin. Helppo onkin kuvitella, että laulut ovat ehkä hyvinkin omakohtaisista kokemuksista lähtöisin. Sen kuulee kyllä musiikista, laulujen tulkinnasta, kun artisti tietää mistä laulunsa kertovat.

Lokakuussa 1980 julkaistu kolmas levy Beat Crazy ei edelleenkään ollut huono. Nimi antaisi odottaa, että tarjolla olisi ollut menevä bilealbumi. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Musiikissa alkoi ilmiselvästi olla pieniä kokeellisia elementtejä, enemmän keskitempoisia biisejä, pidempiä väliosia ja rytminvaihdoksia. Levy ei ollut niin riehakas, kuin edelliset ja luultavasti oli pieni pettymys monille faneille. Ehkä tästä oli jo aavistettavissa, että Joe oli menossa uuteen suuntaan.

Joe Jackson yllätti kaikki vuonna 1981. Hän hajoitti bändinsä ja totesi, että rock-kausi oli hänen osaltaan ohi ja siirtyi ajassa reilut 30 vuotta taaksepäin. Seuraava levy oli vanhaa 40-luvun jazzia ja swingiä. Menevää kamaa, mutta ihan erilaista kuin ennen. J.J. itse soitti levyllä vibrafonia ja lauloi.  Brian Setzerhän teki samantapaisen tempun kymmenisen vuotta myöhemmin. Sillä erotuksella kuitenkin, että Setzer veti versioita big bandinsä kanssa rokkaavalla otteella ja esitti myös esim. vanhaa Stray Cats-materiaalia. Joe Jackson oli uskollinen alkuperäisille.

Yllätykset eivät tähän loppuneet. Seuraavana vuonna 1982 julkaistu Night And Day oli musikaalimainen, paljolti jazzmainen kokemus ja kokonaisuus, joka oli omistettu New Yorkille ja Cole Porterille. Levyn todellinen helmi oli kappale Stepping Out, joka ansaitsi jopa Grammy-ehdokkuuden Amerikassa. Ei kuitenkaan päihittänyt Toton Rosannaa, vaikka parempi biisi onkin.

Sen jälkeen kaikki on ollut avoinna Joe Jacksonin seuraavien levyjen suhteen. Mies on surffaillut menestyksekkäästi musiikin lajista toiseen. Elokuvamusiikkia, rokkia, swingiä, jazzia, musikaalia, lattaria, klassista ja ties mitä. Viisi kertaa hän on ollut Grammy-ehdokkaana ja kerran voittanutkin. Vuosi oli 2001, levy Symphony No.1 ja kategoria Best Pop Instrumental Album.

Tähän päivään mennessä Joe Jacksonilta on ilmestynyt 19 levyä, joista kaksi on soundtrackejä: Mike's Murder (Yllättävä murha) ja Tucker (Tucker - Mies Ja Unelma). Läheskään kaikkia en ole kuullut, mutta sen mitä olen arvosteluja lukenut, ovat kaikki hyviä. Siis jok'ikinen. Yhtäkään ei ole haukuttu, vaan päinvastoin, levyt ovat saaneet hyvinkin mairittelevia arvioita tähtiä säästelemättä. Kuinkahan moni muu 19 levyä tehnyt bändi/artisti on kyennyt samaan. Tuskin yksikään.

Vielä jos mietitään Joe Jacksonin monipuolisuutta musiikintekijänä ja sitä, mitä tämä alunperin punkkariksi luokiteltu kaveri on ajan mittaan saanut aikaiseksi vuoden 1979 jälkeen, ei voi kuin ihmetellä. Laaja on skaala.

Kertakaikkiaan mykistävä artisti ja musiikillinen multitalentti.