Knack - Don't Look Back

On erittäin harvinaista, että joku coveroi Springsteenin biisin paremmaksi kuin hän itse on sen tehnyt. Tosiasiassa se on mahdotontakin. Makuasia joo, mutta niistähän ei tunnetusti voi kiistellä.

Joku varmaankin heittää tähän kohtaan Patti Smithin Because The Nightin, mikä on luultavasti Springsteenin covereista se tunnetuin, mutta kuinka moni sen on oikeastaan kuullutkaan Springsteenin esittämänä. Ei välttämättä monikaan. Sitä ei nimittäin löydy miltään Pomon viralliselta studiolevyltä, enkä muista sitä itsekään koskaan kuulleeni muualta kuin omalta levyltä ja kaksi kertaa livenä. Sama biisi ja suurinpiirtein samanlaisena sovituksenakin, mutta tekijän tulkintana tyystin erilainen kuin Patti Smithin.

Ylimääräisen kruunuun biisiin toi livenä nähtynä vielä Nils Lofgrenin käsittämätön kitarasoolo, joka pisti läsnäolijan haukkomaan... ja haukkomaan lisää. Brucen versiona kappale löytyy livekokoelmalta 1975 - 85, ja sen jälkeen vuonna 2000 ilmestyneeltä Promise-levyltä, joka koostui Born To Run-levyltä ylijääneistä biiseistä.

 

Bruce on säveltänyt Because The Nightin lisäksi paljon myös muita lauluja, joita ei ole itse virallisesti levyttänyt, vaan jakanut ne muille. Kuuluisimpia lienevät hiteiksi nousseet Gary U.S. Bondsin This Little Girl ja Donna Summerin Protection. Ei ihan niin tunnettuja ovat esim. Southside Johnnyn Fever, Robert Gordonin Fire ja Warren Zevonin Jeannie Needs A Shooter. Kaikki edellämainitut kyllä tunnistaa Springsteenin tekemiksi, etenkin jos osaa niitä sillä korvalla kuunnella. Kyllä Pomollakin on tietty kaava olemassa, jota hän noudattaa biiseissään.

Vaikea muiden esittämiä on kuitenkin verrata tekijän omaan versioon, kun ei niitä välttämättä aina ole edes kuullut. Näinä aikoina etsivän ja kiinnostuneen on kuitenkin helppo löytää internetin ihmeellisestä maailmasta vielä ihmeellisimpiä asioita. Youtube on oiva väline, vaikka tähän Springsteen-coverointiin liittyvissä asioissa.

Springsteenin kohdalla tarjonnan laajuus saa satunnaisen surffailijan hämmennyksiin. Mies on ollut niin monessa mukana, esittänyt itse muiden biisejä, esiintynyt ties missä ja vaikka kenen kanssa ja niin moni on esittänyt hänen biisejään, ettei voi kuin ihmetellä mihin yksi mies voi ehtiäkään. Musiikin suhteen Bruce Springsteen on ehtymätön kaivo.

 

70-luvun lopulla Bruce Springsteen oli Knack-fani. Hän oli jopa esiintynyt vierailevana tähtenä Knackin keikalla ja oli muutenkin ilmeisen hyvä kaveri näiden kanssa. Tämän voi päätellä jo siitäkin, että Bruce tarjosi vielä levyttämättömälle bändille paria omaa biisiään esitettäväksi: Rendezvouz ja Don't Look Back. Jälkimmäisen katsottiin sopivan paremmin Knackille ja sitä suunniteltiin Knackin debyyttialbumille Get The Knack.

Toisin kuitenkin kävi, sillä samaan aikaan Brucen leirissä oltiin herätty biisin potentiaaliin ja sitä alettiinkin suunnitella hänen levytettäväkseen. Knack oli kuitenkin jo ehtinyt levyttää kappaleen, joten päädyttiin siihen, että heidän versionsa jätetään julkaisematta - ainakin toistaiseksi. Sen kohtaloksi tuli jäädä arkistoon pölyttymään. Tarkoitus oli, että Knack saisi julkaista (ehkä) omansa sitten, kun Bruce ensin julkaisisi omansa. Biisi ei kuitenkaan löytänyt paikkaansa Brucen levyiltä, eikä Knackin auttanut muu kuin odottaa.

Kappaleen puuttuminen ensimmäiseltä levyltä ei varmaankaan isommin kiusannut bändin jätkiä. Ensilevy Get The Knack oli nimittäin todellinen napakymppi. Se keikkui viisi viikoa jenkkilistan ykkösenä. Samaan aikaan sinkkulistalla levyn ehdoton hitti My Sharona pisti vielä pikkuisen paremmiksi viihtyen ykköspaikalla kuusi viikkoa.

 

Vuodet kuluivat ja Knack unohtui. Ensilevyn valtavasta sukseesta huolimatta toinen ja kolmas levy myivät ensimmäinen vähemmän ja seuraava vielä vähemmän. Kumpikaan levyistä ei ollut huono, mutta Knackin musiikki ei ollut ehkä pitkässä juoksussa kovinkaan kestävää sorttia. My Sharonan kaltainen kultajyvä puuttui joukosta, eikä kivoilla pikkuhiteillä pitkälle pötkitty. Sellaisten aika alkoi pikkuhiljaa olla lopullisesti ohi. Elettiin 80-lukua, mutta Knackin musiikissa oli vielä liikaa kaikuja edelliseltä vuosikymmeneltä. Aika ajoi ohi. Niinpä Knack lopetti toimintansa vuonna 1982. Nousu oli ollut ennätyksellisen nopea, mutta alas tultiin lähes yhtä nopeasti.

Knack ei kuitenkaan koskaan virallisesti hajonnut. Se vain lopetti toimintansa väliaikaisesti ja hyvässä hengessä. Näin ollen portit jätettiin auki mahdollista paluuta varten. Ja niin kävikin, että 80-luvun lopulla bändi kasattiin uudelleen. Vuosikymmenen vaihteessa he saivat uuden levytyssopimuksen ja julkaisivat uuden levyn noin kymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 1991. Seuraavana vuonna levy-yhtiö päätti pukata markkinoille kokoelmalevyn ja silloin, vihdoin viimein, oli Don't Look Backikin vapautettu pannasta, vaikka Bruce ei sitä vielä itse ollut julkaisuutkaan.

Hän julkaisi sen vasta 1998, jolloin ilmestyi neljän cd:n boksi ennen julkaisematonta vanhaa materiaalia. Boxin nimi oli Tracks. Sieltä se löytyy ensimmäisen levyn 17:ntenä biisinä: Don't Look Back. Levytetty 7. helmikuuta 1977 New Yorkissa. Eli kappale oli ollut olemassa jo ainakin pari vuotta ennen kuin Knack sen sai levyttää vuonna 1979. Ja pitkään sitä sitten pihdattiin, ennen kuin Knack sai luvan sen julkaista.

 

Se pieni saavutettu ja ajat sitten jo unohdettukin maine olivat jo ajat sitten mennyttä, eikä bändistä ollut jäänyt ihmisten mieliin kuin My Sharona. Mutta hyvä että edes se, sillä jos se saa jonkun bändistä innostumaan ja hankkimaan Knackin levyjä tuon biisin takia, ei varmasti tule pettymään. My Sharonan johdolla ja Don't Look Backiä hyväksi käyttäen yritettiin vielä kerran nostaa bändiä ihmisten mieliin. Niinpä julkaistiin kokoelmalevy Retrospective. Levy todistaa, että lyhyestä lennostaan huolimatta Knack oli mainio bändi. Mieleenjääviä, pieniä koukkuja sisältäviä biisejä, jotka takiaisten lailla tarttuvat mieleen ja siellä pysyvät. Don't Look Back ujutettiin ylimääräisenä, ennen julkaisemattomana herkkupalana levylle mukaan. Kolmentoista vuoden jälkeen kappale saatiin vihdoin ihmisten korviin.

 

One, Two, Three, Four... Aika moni Springsteenin biisi alkaa noilla sanoilla. Ei varmaankaan yhtä moni kuin Ramonesilla, mutta moni kuitenkin. Näin alkaa myös Don't Look Back molempien versioina. Ja sitten mennään. Biisissä ollaan heittäytymässä suhteeseen, jonka seurauksia on turha epäröidä etukäteen. Kaikki on mahdollista kunhan annetaan vain mennä eikä katsella taaksepäin. Vastaavia sanoituksiahan Springsteenillä on muitakin samoilta ajoilta. Born To Run, Rosalita ja Thunder Road. Kaikissa ollaan valmiita lyömään kaikki yhden kortin varaan ja pakenemaan kaikkea pitkin valtateitä tuulen hulmutessa hiuksissa ja edessä jossain... vapaus.

 

Just keep Your eyes on the road and darling don't look back.

 

Tämä perus-springsteeniläinen rokkibiisi on mielestäni parhaiten onnistuneita Springsteen covereita ikinä. Yksi niistä harvoista, jotka haastavat Pomon ihan tosissaan. Springsteenin versio biisistä on hidastempoisempi, jopa laiska. Knack taas pistää kappaleeseen vauhtia ihan eri tavalla. Rumpali Bruce Gary takoo kuin Max Weinberg parhaina päivinään ja muu bändi koittaa pysyä perässä perässä. Soundeiltaan Knack on heppoisampi, mutta meno on messevämpää.

Toki ei Brucen versiokaan varmaankaan olisi ihan tuollaisenaan päätynyt levylle asti. Siihenkin olisi vielä tositilanteessa laitettu joitain elementtejä lisää. Mutta Knack räimii oman versionsa iloisesti biisin alusta loppuun saakka. Isona plussana sille voi vielä laskea sen, että Knack ei yritä tehdä hyvästä rokkibiisistä yhtään mitään sen isompaa kuin se onkaan. Hyvälle rokkibiisille riittää aika usein hienostelematon ja kaunistelematon perusesitys. Asenteen pitää kuitenkin olla kohdallaan, sillä jos se on pielessä, niin se kyllä kuuluu läpi jopa muoviselta cd-levyltä. Knackillä oli tämäkin puoli kunnossa.

Lopputuloksena näiden kahden keskinäisen version välillä onkin pistevoitto Knackille. Ei suuri, mutta selvä.

 

Knackiä ei enää ole. Eikä Knackiä enää tule. Bändin keulahamo Doug Fieger kuoli 2010 keuhkosyöpään 57-vuotiaana. Myös alkuperäinen rumpali Bruce Gary paukuttelee jo yläkerran orkesterissa. Hänen kohtalokseen koitui imusolmukesyöpä vuonna 2006.

Alkuperäisistä elossa ovat vielä kitaristi Berton Averre, joka siirtyi Knackin jälkeen musahommista teatterihommiin nykyään ohjaillen ja käsikirjoitellen, sekä Prescott Niles, josta piti tulla alunperin baseballisti, mutta päätyikin Knackiin basistiksi. Siitähän se urkeni myös elämänuraksi ja hän on nykyäänkin kysytty studiomuusikko alallaan.

Musiikki on ilmiselvästi perheellä verissä, sillä Prescottila on kolme lasta, Noah, Liv ja Gabe, jotka soittelevat eri bändeissä kotiseudullaan Los Angelesissa. Soittaakohan mikään niistä isän vanhan bändin biisejä? Vaikka Don't Look Backiä!