George Harrison - My Sweet Lord

Kun Chiffonsin kappale He's So Fine nousi USA:n listaykköseksi neljäksi viikoksi kesällä 1963, makasi sen säveltäjä Ronald "Ronnie" Mack sairaalassa syövän runtelemana. Sairaalan vuoteeseen hänelle piti vielä toimittaa kiireellä väsätty kultalevy, mutta silloin oli jo myöhäistä. Ronnie Mackin aika oli tullut täyteen. Ikää hänellä oli kuollessaan vasta 23 vuotta.

Lahjakas säveltäjä ei ikinä ehtinyt nauttia suosiosta, vaikka hänellä eväät siihen olisivat olleet olemassa. Tiettävästi hänellä oli lauluja tehtynä enemmänkin, mutta levylle niitä ei ole juurikaan päätynyt. Aikalaisissa piireissä on kuitenkin puhuttu, että Ronniesta olisi mahdollisesti saattanut tulla yksi 60-luvun merkittävimmistä säveltäjistä. Pikkulinnut ovatkin laulaneet, että Ronnie Mackin lauluja kuulee edelleenkin silloin tällöin, mutta hänen nimensä on tyystin kadonnut aikakirjoista. Mitähän biisejä ovat ja onkohan joku toinen ominut ne omiin nimiinsä?

 

Lähes kahdeksan vuotta myöhemmin Beatles oli hajonnut ja jäsenet kaikonneet mahdollisimman kauas toisistaan. George oli ensimmäinen beatleista, joka oli ehtinyt julkaista jo kaksi soololevyä Beatlesin vielä olemassa ollessa (1968 ja -69). Vuonna 1970 muutkin kolme saivat ulos ensimmäiset omat tuotoksensa, mutta Georgelta ilmestyi jo kolmas: All Things Must Pass. Elettiin marraskuuta.

Materiaalia oli kertynyt niin paljon, ettei kaikki mahtunut millään yhdelle, eikä kahdellekaan levylle, vaan levystä tehtiin kolmoislevy. Se oli historian ensimmäinen yksittäisen bändin tai artistin julkaisema triplalevy. Eikä niitä paljon ole tullut sen jälkeenkään. CD-aikakaudella vielä vähemmän.
Levyltä löytyi 23 biisiä ja kestoa sille kertyi aina luotettavan Wikipedian mukaan 105: 59 tai 115:10 minuuttia.

Levyn toisena kappaleena kuultiin kappale nimeltä My Sweet Lord. Se oli George Harrisonin oma sävellys. Tai niin ainakin George itse uskoi. Hieno biisi, mutta yllättäen siitä nousikin melkoinen soppa, jota puitiin oikeussaleja myöten yli kymmenen vuoden ajan.

 

George Harrison oli hurahtanut hindu-hommiin jo Beatles aikoinaan. Koko bändihän kävi Intiassa asti näihin hommiin tutustumassa. Muille käynti jäi lähinnä pikaiseksi ekskurioksi, mutta George löysi asiasta syvempiä merkityksiä. Hindulaisuudesta hän löysi elämäntiensä, jonka oppeja hän noudattikin elämänsä loppuun saakka. Tältä pohjalta syntyi myös My Sweet Lord, jonka sanoitus on pelkkää hyminää ja ylistystä tälle... tälle... no, mikä (tai mitä) se nyt sitten onkaan.

Hare Krishna-liike ja hindulaisuushan eivät ole suoranaisesti mitään uskontoja, vaan kyseessä on ehkä ennemminkin mielentila, joka perustuu mietiskelyyn, sisäisen rauhan etsimiseen ja valaistumiseen. Sikäli mikäli olen asian edes suurinpiirtein oikein käsittänyt.
Koko My Sweet Lord-kappaleen läpi laulussa toistetaan Hare Krishna-mantraa, joka tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin hallelujaa. Silti mikään huru-ukko George Harrison ei katsomuksensa kanssa kuitenkaan koskaan ollut, vaikka näiden hommien keulakuva läntisessä maailmassa olikin.

 

My Sweet Lord pomppasi heti vuoden -71 aluksi listaykköseksi Atlantin molemminpuolin. Englannissa se viihtyi ykkösenä neljä viikkoa ja USA:ssa se viihtyi ykkösenä vielä viikon pidempään - viisi viikkoa. Menestys ei kuitenkaan jäänyt pelkästään single-biisin varaan, vaan koko levy keikkui ykkösenä monen maan myyntilistalla.

Mutta sitten alkoi tapahtua: Heti seuraavana vuonna levy-yhtiö Bright Tunes ilmoitti, että My Sweet Lord on plagiaatti Chiffons-yhtyeen kappaleesta He's So Fine, johon heillä on oikeudet. Juttua ei kuitenkaan viety heti oikeuteen, vaan sitä vatvottiin kaikessa hiljaisuudessa viitisen vuotta. Ilmeisesti kulissien takana käytiin kiivasta "kirjeenvaihtoa" Georgen ja Bright Tunesin kanssa korvausvaateista ym. George ei kuitenkaan myöntänyt plagioineensa mitään, joten lopulta ajauduttiin siihen pisteeseen, että vuonna 1976 mentiin käräjille. Oikeutta käytiin monta vuotta ja lopputuloksena oli se, että vuonna 1981 George Harrison todettiin syylliseksi alitajuiseen ts. tiedostamattomaan plagiointiin.

 

Tuskin kukaan musiikkia paljon kuunnellut aikalainen tohtii kieltää, ei varmaan George itsekään, etteikö olisi 60-luvun lopulla kuullut Chiffonsia ja muita sen ajan tyttöbändejä. Beatlesin musiikissakin on paljon vaikutteita näiden bändien laulustemmoista ja melodiakuluista. Eikä Levyjen tuotantopuolikaan ollut välttämättä aina ollut ihan vaikutteetonta vaikkapa Phil Spectorin taiteesta. Taisivatpa Beatlesit vielä alkuaikoinaan soitellakin joitain juttuja, jotka kuuluivat näiden tyttöbändien repertuaariin. Mahdollisesti jopa He's So Finea. Ai niin, ja arvatkaapas muuten kuka oli All Things Must Pass-levyllä tuottajana. No niin tietysti: Phil Spector.

 

Marc Shapiron kirjoittamassa, Georgen elämästä kertovassa kirjassa Behind Sad Eyes väitetään, että Georgea olisi jo levytysvaiheessa varoiteltu siitä, että My Sweet Lord ja He's So Fine ovat vaarallisen identtisiä keskenään. Kirja kertoo myös, että George olisi suhtautunut asiaan välinpitämättömästi ja uskonut, ettei kukaan huomaisi yhtäläisyyksiä. Saattaa näin ollakin, mutta George ei ehkä olisi ollut asian suhteen näin välinpitämätön, jos olisi tiennyt minkälainen hitti My Sweet Lordista sitten tulikaan.

Tämä kirja, Behind Sad Eyes, on useimpien arvostelujen mukaan vähintäänkin kyseenalainen teos, joten edelliseen pitänee suhtautua pienin varauksin. Itse en ole sitä lukenut ja näihin arvioihin luottaen en sitä todennäköisesti tule lukemaankaan. Eikä sitä kylläkään ole edes suomennettu.

 

Toinen mielenkiintoinen tarina All Things Must Passin levytyssessiosta kertoo, että levyllä soittanut steelkitaristi ja levytuottaja Pete Drake olisi hommat tehtyään häipynyt vähin äänin takaisin kotiin Nashvilleen ja etsinyt käsiinsä kantrilaulaja Jody Millerin. Tämä pienoinen kantristara oli jo aiemminkin coveroinut tyttöbändejä, kuten Shirellesiä ja Ronettesia. Nyt, Drake ajetteli, että coveroitaisiin Chiffonsia.

Hän roudasi Millerin pikapikaa studioon ja sovitti He's So Finen uudelleen suoraan My Sweet Lordin muottiin. Tulos on hämmentävä. Sen perusteella on Georgen tuomitseminen helppoa. Ei kahta sanaa - syyllinen. Suora kopio, vai onko sittenkään. Taitavat sovittajat kyllä vastaavia pystyvät tekemään lähes biisistä kuin biisistä. Joka tapauksessa biisin kuultuaan tulee väistämättä mieleen, että Pete Drake suorastaan vittuilee tässä George Harrisonille. Vielä kun kuuntelee mitä mies soittelee steelillään taustoilla, niin kyllä vanhalla Beatles-fanillakin kiehahtaa. kappale on ihan suora kopio My Sweet Lordista, mutta silti sinkulle kappaleen säveltäjäksi on merkattu R. Mack. Ei hemmetti!

 Niin tai näin, mutta tämä Jody Millerin biisi on kyllä hieno. Aiemmin en ole neidosta kuullutkaan, mutta nyt pikaisen yhden illan tutustumisen perusteella hieno artisti, jonka maine perustui pitkälti erittäin tyylikkäisiin covereihin muiden biiseistä.

 

Vaikka George hävisikin oikeustaistelun oman biisinsä oikeuksista, ei hänelle loppupelissä silti käynyt kovinkaan huonosti. Monien mutkien ja pykälätulkintojen jälkeen oltiinkin päädytty yllättäen sellaiseen lopputulokseen, että He's So Finen oikeudet olivatkin kulkeutuneet George Harrisonin omistukseen. Ilmaiseksi se ei kuitenkaan ollut tullut, sillä hintaa oli biisille kertynyt 587 000 dollaria. Se ei ollut enää paljon siihen nähden, että alunperin vaateet olivat olleet yli kaksinkertaiset. Alkuperäinen summa oli määritelty radiosoiton lisäksi sekä sinkun, että levyn myynnistä saadusta hyödystä, mutta lopulliseen hintaan saatiin neuvotelluksi ilmeisesti ainakin levymyynti pois. Mutkikkaan jutun lopputulos miellytti varmasti kaikkia osapuolia ja kaikki olivat todennäköisesti hyvinkin helpottuneita sen loppumisesta.

 

Mutta eipä ole syyttömiä plagiointihommissa monet muutkaan. Ei isotkaan starat.

Yksi tunnetuimmista jutuista on se, kun Rolling Stones joutui kiipeliin Anybody Seen My Baby-biisillään, jonka todettiin tosiasiassa olevan K. D. Langin Constant Graving. Jagger/Richards saivat pitää edelleen nimensä säveltäjätiedoissa, mutta nyt sinne lisättiin myös Lang ja vielä neljäskin säveltäjä, Ben Mink.

Entäs sitten se juttu, kun John Fogerty haastettiin oikeuteen oman biisinsä plagioinnista. Äijä kun oli härskisti lainannut vanhaa CCR:n Run Through The Junglen riffiä omaan 80-luvun soolobiisiinsä Old Man Down The Road.

Eikä muillakaan beatleilla ole aina olleet ihan puhtaat jauhot pussissa. Kaivakaapas Youtubesta vaikka Johnny Acen kappale Plending My Love. Johnnykin olisi ollut oikeutettu aika messeviin korvauksiin. Tosin mies kuoli jo vuonna 1954, ennen kuin kukaan oli edes kuullut mistään Beatlesista. Eivät edes tulevat beatlet itse.

Johnny Ace muuten lähti täältä aika värikkäästi hävittyään matsin venäläisessä ruletissa. Jäi sitten se korvausvaade Lennonillekin tekemättä. Niillä rahoilla olisi elänyt mukavasti eläkepäiviin asti ja vielä olisi varmaan jotain jäänyt vielä jälkipolvillekin.