Spencer Davis Group - Gimme Some Loving

Birminghamin musiikkielämä oli 60-luvun lopulla vilkasta. Kaupunki jäi kuitenkin sattuneista syistä Liverpoolin ja Lontoon varjoon bänditarjonnallaan. Keski-Englantilaista Birminghamia ei ehkä pidetty niin merkittävänä musiikkikaupunkina, vaikka sieltä ilmaantuikin vähintään yhtä merkittäviä bändejä kuin edellä mainituista metropoleista. Kaupungilta puuttui kuitenkin se selvä ykkösbändi, joka olisi iskeytynyt koko kansan tietoisuuteen ja samalla vetänyt muut perässään. Juuri niin kuin Beatles teki Liverpoolille.

Mutta jos lyödään tiskiin sellaisia nimiä, kuin Black Sabbath, Moody Blues, Spencer Davis Group ja Move, jonka raunioista syntyi myöhemmin Electric Light Orchestra, ei Birminghamin musiikkiskeneäkään voi olla noteeraamatta. Monipuolisuudessaankin se kuulosti huomattavasti mielenkiintoisemmalta, kuin esimerkiksi Liverpoolin mersey-beat, joka hallitsi tuon seudun musiikkia niin vahvasti, että välillä tuntuukin, ettei siihen aikaan Luoteis-Englannista muunlaisia bändejä tullutkaan.

Swanseasta Birminghamiin opiskelumielessä muuttanut Spencer Davis kierteli opintojen ohessa klubeilla bändejä ja mahdollisia soittokavereita katsastellen. Sellaiset löytyivätkin Pete Yorkista (dr.) ja Mervyn "Muff" Winwoodista (bs.), joiden kanssa Davis (gtr.) pisti pystyyn toistaiseksi nimettömän trion. Kundit treenasivat jossain birminghamilaisessa kellarissa vanhoja blues-juttuja, mutta eivät saaneet mielestään hommaa täysin toimimaan. Jotain tuntui puutuvan. Laulusta huolehtinut Spencer Davis ei ollut tyytyväinen omaan lauluunsa kaikissa biiseissä ja muutenkin soittoon tarvittiin lisää ulottuvuuksia. Muff ehdotti omaa 14-vuotiasta pikkuveljeään Stevietä, joka kuulemma osasi laulaa, soittaa koskettimia, kitaraa, huuliharppua ja vaikka mitä muuta, minkä vaan sattui käteensä saamaan. Little Stevielle päätettiin antaa mahdollisuus, eikä sitä päätöstä tarvinnut katua jälkeenpäin.

Beatlemaniaan heräävä valtakunta ei saanut bändiä muuttamaan musiikillista suuntaustaan, vaan kundit jatkoivat jo valitsemallaan tiellä: Amerikkalaisesta soulista ja bluesista vahvasti vaikutteita hakevaa rock-musiikkia. Spencer Davis Groupin ohella tyylilajin keulakuvina rokkasivat mm. Animals, Yardbirds, Fleetwood Mac ja Pretty Things, joiden vaikutus onkin ollut vahva koko brittiläiselle rock-kulttuurille. Mutkien kautta oikaistuna on sanottu jopa, että esim. heavy-rock kehittyi Englannissa näiden bändien myötä. Ei se ehkä kovin kaukaa haettua ole, mutta ei myöskään ihan koko totuus. Mutta ainakin volumetaso nousi silloin muutaman pykälän.

Vielä noita edellä mainittuja bändejä syynätessä ja aikakautta ajatellessa tuleekin yllättäen mieleen, että olivatko parhaat "amerikkalaiset" bändit 60-luvun alussa brittiläisiä. Näin taisi olla, sillä jenkeistä ei tuohon aikaan näin kovia akteja löytynyt. 60-lukua pitääkin mennä aika pitkälle, ennen kuin amerikkalaisten oma rock-musiikki alkoi löytää sijaa sikäläisillä myyntilistoilla. Siihen asti sekin oli ollut brittien heiniä.

Vuonna -64 Spencer Davis Group meni studioon levyttämään ensisinkkuaan. Biisi oli John Lee Hookerin Dimples. Levyä tehdessä tuli eteen pakkotilannetilanne: bändille piti vihdoin viimein keksiä nimi. Sekin ehkä jollain tapaa kuvastaa kundien intoa ja omistautumista musiikille, että edes nimeä ei oltu vielä ehditty bändille keksiä. On varmasti olemassa paljonkin bändejä, jotka keksivät ensin itselleen vetävän nimen ja vasta sitten alkavat vääntää musiikkia. Nimeä mietittiin ja pohdittiin, mutta hattu oli tyhjä. Viimein Muff sai kuningasidean: Spencer Davis Group! Koska mielikuvituksellisempaakaan ideaa ei kellään ollut, niin se sai sitten olla siinä: Spencer Davis Group. Hyvältähän se kuulostaa vieläkin.

Ja hyvältä kuulostaa Dimpleskin. Bändi soitti tiukasti ja nyt jo 15-vuotias Stevie Winwood pisti laulusuorituksellaan musiikkikriitikot polvilleen. Vertauksilta esim. Ray Charlesiin ei voitu välttyä. Eikä se taika ollut pelkästään Stevien äänen sävyssä, vaan myös siinä draivissa, millä Stevie biisin vetää. Nuori valkonen poika, mutta ääni kuin täysikasvuisella neekerillä. Tummapintaiseksi moni häntä äänen perusteella luulikin.

Nykyäänhän näitä teini-talentteja pulpahtaa esiin lähes jokaisessa Idolsissa ja X-Factoryssä, ainakin Amerikan versioissa, mutta lähes kaikki ovat kuitenkin pitkässä juoksussa osoittautuneet pikaisiksi tähdenlennoiksi. Sitäpaitsi Stewie Winwood oli muutakin kuin pelkkä laulaja. Hän oli musiikin moniosaaja, jonka ansiota suuresti oli koko Spencer Davis Groupin maine ja menestys. Hän viettää näinä vuosina jo 50-vuotis-taiteilijajuhlaansa. Sikäli mikäli sellaisia haluaa viettää.

Dimples ei kuitenkaan vielä kummoista suosiota saavuttanut, vaikka kelpo debyyttisinkku olikin. Pari seuraavaa sinkkua nousi jo 40:n sijan huitteille brittilistalla ja ensilevykin tuli tehtyä vuonna 1965 (Their First LP), mutta sekään ei vielä löytänyt tietään koko kansakunnan korviin.

Seuraavana vuonna, 1966, tärähti sitten jo kunnolla. Heti tammikuussa, toiselta levyltä (The Second Album) irrotettu sinkkubiisi, Keep On Running nousi Englannissa ykköseksi ja kolme kuukautta myöhemmin seuraava sinkku Somebody Help Me teki saman. Kumpikaan biiseistä ei ollut kundien omaa käsialaa, vaan ne oli tehnyt jamaikalainen Jackie Edwards, joka oli myös levyttänyt itse molemmat kappaleet. Edwardsin versiot menisivät täydestä millä tahansa Motown-kokoelmalla, mutta hyvin ne rockiksikin kääntyivät.

Covereita oli ensilevyillä enemmänkin, eli suurin osa kaikista biiseistä oli muiden käsialaa. Oman tuotannon puute olikin yksi Spencer Davis Groupin ongelmakohdista ensilevyillä. Joskaan sekään ei oikeastaan ollut ongelma, sillä tällainen coverointi oli siihen aikaan melko yleistä. Ainakin jos bluesista puhutaan. Ja kun puhutaan , niin coverointihan on bluesissa yleinen trendi edelleen - ja tulee aina olemaankin. Hyvällä biisillä haluavat ratsastaa muutkin. Eikä siinä mitään: bluesissa se kuuluu vähän niin kuin asiaan.

Spencer Davis Groupin tuotannosta puhuttaessa nousee "aina" ensimmäisenä esiin Gimme Some Loving. Single julkaistiin lokakuussa 1966, kuukausi kolmannen LP:n (Autumn '66) jälkeen. Sitä ei kuitenkaan löydy levyltä, vaan kappale julkaistiin ainoastaan singlenä. Biisi oli kundien omaa tuotantoa. Tekijöiksi oli merkattu Winwoodin veljekset sekä Spencer Davis.

Vai oliko Gimme Some Loving sittenkään ihan omaa tuotantoa? Kappaleen bassointro, jonka ympärille biisi on rakennettu muistuttaa nimittäin suhteellisen paljon amerikkalaisen Homer Banksin kappaletta A Lot Of Lovea. Sävellyksinäkään kappaleet eivät kauhean kaukana toisistaan ole, mutta eivät ne kuitenkaan kopioita toisistaan ole. Myös A Lot Of Love oli ilmestynyt samana vuonna ja jollain tapaa tuo oli varmasti kulkeutunut birminghamilaisten korviinkin, sillä tuskin noin suora lainaus silkkaa sattumaa on. Ilmeisesti introa sai luvatta lainata, sillä isompaa kohua tästä tapauksesta ei koskaan noussut.

Isompaa kohua ei noussut myöskään siitä mielenkiintoisesta tarinasta, kuinka Gimme Some Loving ensi kertaa kulkeutui Amerikan mantereelle. Siitä ei ilmeisesti ole edes varmaa tietoa. Tai ehkä joku tietää jossain, mutta ei kerro. Juttuhan meni kutakuinkin niin, että Philadephialainen bändi Jordan Brothers sai vuonna 1966 silloiselta levy-yhtiöltään New Yorkista puhelinsoiton. Heitä pyydettiin saapumaan paikalle kuuntelemaan erästä demonauhaa, jonka joku oli jostain saanut käsiinsä. Myöhemmin selvisi, että tuolla demolla soitti ja lauloi Stewie Winwood niminen englantilainen kaveri kappalettaan Gimme Some Loving. Kappaletta ei ollut vielä levytetty ja nyt sitä ehdotettiin Jordan Brothersille. Tokihan kaverit hyvän biisin tunnistivat. Niinpä he levyttivät sen ja hittihän siitä tuli. Ei megahitti, mutta ainakin Bostonissa, New Yorkissa ja Philadelphiassa sitä myytin huomattavia määriä. Kun Spencer Davis Group sitten loppuvuodesta julkaisi omansa ja kun se nousi USA:n listalla sijalle seitsemän, niin monet luulivatkin sitä coveriksi Jordan Brothersin alkuperäisestä. Mikä oli tietysti tavallaan tottakin, muttei kuitenkaan koko totuus. Jordan Brothersit saivat siitä kuitenkin isoimman hittinsä, vaikka olivatkin sen (ehkä) luvatta levyttäneet.

Spencer Davis Group ei koskaan, "amerikkalaisuudestaan" huolimatta, lyönyt täysillä läpi USA:ssa. Gimme Some Loving nousi siellä listasijalle seitsemän ja seuraavana vuonna ilmestynyt I'm A Man sijalle kymmenen. Myöskään I'm A Mania ei bändin virallisilta levyiltä löytynyt. Sekin julkaistiin vain sinkkuna, mutta ainakin nykyään julkaistuilta cd-painoksilta näyttää I'm A Mankin löytyvän ja lisäksi myös muita bonusbiisejä.

Vuonna 1967, I'm a Manin ja kolmen LP:n jälkeen, Winwoodin veljekset jättivät bändin. Spencer Davis Group ei kuitenkaan hajonnut, vaan bändi jatkoi levyttävänä kokoonpanona ainakin vuoteen 1974 saakka. Stevie oli bändistä lähtiessään 17 vuotias, mutta osoittanut kykynsä muusikkona, joten ammatinvalintaongelmia ei ollut. Samana vuonna hän perusti Trafficin, josta erosi 1969. Seuraava askel oli Blind Faith: vain yhden levyn tehnyt super-kokoonpano, jossa Winwoodin lisäksi musisoivat Eric Clapton, Ginger Baker ja Ric Crech.

70-luvun lopulla hän julkaisi ensimmäisen soololevynsä ja sen jälkeen lisää harvakseltaan, silloin kun siltä on tuntunut. Suurimman yksittäisen menestyksen saavutti biisi Valerie vuonna 1982. Listoilla se ei noussut kovinkaan korkealle, mutta sai kuitenkin mukavasti radiosoittoa.

Erikseen pitää vielä mainita vuonna 2004 ilmestynyt Eric Prydzin dancehitti Call On Me, joka oli sämplätty suoraan Valerien ympärille. Stevie Winwoodin luvalla toki ja löytyy hänen nimensä kappaleen tiedoistakin. Call On Me nousi Englannissa listaykköseksi, joten sitä kautta Stevie Winwoodkin nousi taas listaykköseksi. Edellisestä kerrasta olikin jo kulunut 38 vuotta. Menestystä edisti vielä hemmetin hyvän näköinen video.

Gimme Some Loving suomettui 1977 Mikko Alatalon esittämänä. Tamperelainen sanoittajaguru Harri Rinne kekkasi, että Gimme Some Lovinghan kääntyy huonona suomennoksena Anna Mulle Lovee! Harri ei itse ollut laulumiehiä, joten hän pisti Mikko Alatalon laulamaan oivalluksensa. Mikko saikin biisiin mukavasti meininkiä, vaikka vähän kieli poskessa sen vetikin. Toisaalta kun miettii, niin olisiko sitä voinut jotenkin muuten vetäistäkään? Ehkä ei. Kappale sisällytettiin Mikon vuoden -77 levylle Rokkilaulaja.

Harri Rinne oli tehnyt Mikko Alatalon kanssa paljon yhteistyötä jo aiemminkin ja Mikko olikin Harrin tekstien tärkein tulkki. Toki myös samoissa piireissä vaikuttanut Juice teki paljon yhteistyötä Harrin kanssa, vaikka Juice luomisvaroiltaan suhteellisen omavarainen olikin.

Kun edellä mainittuun kolmikkoon lisättiin vielä Veltto Virtanen, saatiin yhtye nimeltä Välikausitakki. Bändi, joka teki aikanaan, vuonna -78, vain yhden keikan ja vain yhden levyn: Välikausitakki. Levy ei ollut lasten korville tarkoitettu. Levyn kannessa koreili pornolehden kansi ja levy sisälsi esimerkiksi 24 sekuntisen, Harri Rinteen säv./san./sovittaman kappaleen nimeltä Vittu! Tämä siis jo paljon ennen nykyaikaa. Voidaanko Välikausitakkia siis pitää jonkinlaisena edelläkävijänä?

Vuonna 1992 myös oululainen Rike Pietilän luotsaama Kolera-orkesteri versioi Anna Mulle Loveen. Jos Mikko Alatalon biisissä Mikko pyyteli vienosti kiertoilmaisun kautta rakkautta, oli Kolera uudessa sanoituksessaan huomattavasti suorasukaisempi. Puberteettisen pojan ajatusten tulkkina toiminut Rike Pietilä janosi sitä itseään - lovea.