Stevie Nicks - Rooms On Fire

Kun Stephanie oli vielä pieni tyttö, hänen äitinsä luki hänelle paljon satuja. Kun Stephanie kasvoi ja oppi itse lukemaan, hän uppoutui yhä enemmän satujen ja fantasian maailmaan. Nuoren tytön päähän kehittyi oma maailma, jota muokkasi hänen oma vilkas mielikuvituksensa.
Perhe vietti liikkuvaa elämää. Isän työn takia he eivät pitkiä aikoja viihtyneet samalla paikkakunalla. Stephaniekaan ei saanut solmittua pitkäaikaisia ja lapsille tärkeitä ystävyyssuhteita ikäistensä kanssa. Mielikuvitusmaailma oli hänelle tärkeä rinnakkaistodellisuus. Siellä oli kaikki mahdollista ja vartuttuaan vanhemmaksi tuo maailma seurasi edelleen mukana.
Stephanien isoisä oli entinen kantrimuusikko, joka oli laulanut hänen kanssaan pienestä pitäen. Jo silloin huomattiin, että tyttö osasi laulaa ja esiintyi mielellään. 16-vuotiaana hän sai vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi kitaran. Huomattiin, että hänellä oli muutakin musiikillista lahjakkuutta kuin pelkkä laulamisen taito. Nuori taiteilija risti itsensä Stevieksi ja alkoi säveltää omia lauluja. Niitä alkoikin pikkuhiljaa kertyä ja hän sai niitä joskus esittääkin esim. koulun tilaisuuksissa. Haaveena häilyi mielessä tietysti vielä isommat areenat ja laajempi kuulijakunta. Siksi hän etsikin bändiä, jonka avulla unelman saisi toteen.

60-luvun lopulla Stevie oli itsenäistymässä ja erkanemassa perheestään. Tie vei San Josen yliopistoon, jossa hän opiskeli puheviestintää. Siellä hän tutustui Lindsey Buckingham nimiseen kaveriin, jonka kanssa hän liittyi ensimmäiseen merkittävään yhtyeeseensä, Fritz Raybane Memorial Bandiin. Lyhyemmin vain Fritz.

Lindsey Buckinhamista tuli myöhemmin Stevielle pitkäaikainen avokumppanikin, mutta järjestely jäi väliaikaiseksi. Sen sijaan musiikkia he ovat tehneet yhdessä tähän päivään saakka. Nykyään ovatkin vain työkavereita. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Fritz ei koskaan saanut levytyssopimusta, mutta pääsivät kuitenkin lämmittelemään sen ajan kovimpia nimiä, kuten CCR:ia, Jimi Hendrixiä ja Janis Joplinia. Etenkin viimeksi mainittu teki Stevieen lähtemättömän vaikutuksen. Hän seurasi sivusta, kun Janis loi itsensä ja yleisön välille lähes hurmoksellisen intensiviteetin esiintymisellään. Siihen samaan hänkin halusi pyrkiä.
Ilmeisesti hän aika hyvin siinä onnistuikin, sillä Fritzissä kuohui. Bändin miespuolinen väki alkoi turhautua, sillä Stevie sai keikoilla kaiken yleisön huomion. Eikä mikään ihme, sillä Stevie varmasti todellakin naulitsi, etenkin miespuolisten katsojien huomion siihen aikaan. Syykin on selvitettävissä vaikka vanhoista valokuvista - yhtään Stevien musiikillisia lahjoja vähättelemättä. Stevie itsekin alkoi turhautua tilanteeseen, sillä hän tunsi olonsa bändissä tukalaksi. Vaikka bändin keulakuva olikin, hän tunsi ettei saanut paljoakaan arvostusta bändin sisältä. Fritz hajosi lopulta 1971.

Stevie ja Lindsey seurustelivat vakavasti ja muuttivat yhdessä Los Angelesiin. Taloudellisesti oli tiukkaa. Lindsey teki satunnaisia keikkoja taustamuusikkona ja Stevie toimi tarjoilijana. Musiikkia he kuitenkin tekivät koko ajan yhdessä. Nauhoja tarjottiin levy-yhtiöille ja viimein Polydor Records tarjosikin heille levytyssopimusta. Tuloksena oli levy nimeltä Buckingham Nicks, jonka tuottajana toimi alalla aloitteleva Keith Olsen. Levy oli kuitenkin taloudellinen floppi. Kauppa kävi huonosti, vaikka kyseessä onkin hieno levy. Mutta markkinatalous määräsi tässäkin tapauksessa ja niinpä levytyssopimus purettiin heti debyytin jälkeen.

Nykyään levy on aikamoinen harvinaisuus. Sitä ei nimittäin ole julkaistu ollenkaan CD:nä. Joten jos sellaisen jossain näkee, voi olla varma, että kyseessä on laiton kopio. Vinyylinä taas kannattaa poimia heti pois jos vastaan tulee. Hintaakin saattaa kyllä olla jonkin verran.

Samaan aikaan Englannissa:

Fleetwood Macillä oli jonkinlaisia identiteettiongelmia. 60-luvun bluesvuodet olivat takana Peter Greenin ja Jeremy Spencerin lähdettyä bändistä. Tilalle oli värvätty Bob Welch. Kaveri joka omasi kyllä näkemystä, mutta karismassa jäi edeltäjiensä jalkoihin. Mukaan oli tullut myös bändin basistin, John McVien, kanssa avioitunut Christine McVie, mikä myöskin vaikutti bändin uuteen suuntaan (ja epäilemättä myös henkilökemioihin).
Christine oli osoittanut pätevyytensä bluesin sarallakin, sillä hän oli laulanut Chicken Shack-nimisessä suhteellisen nimekkäässä bluesbändissä. Mutta siitä ei enää ollut apua, sillä 70-luvun Fleetwood Mac oli menossa ihan toiseen suuntaan. Uusista jäsenistä tuli kuitenkin bändin musiikillisesti johtavat hahmot, sillä lähes kaikki yhtyeen 70-luvun alun kappaleet olivat joko Bobin tai Christinen käsialaa. Blues jäi vähemmälle, sanoituksiin ja sävellyksiin alkoi tulla syvyyttä. Tuotanto oli huolitellumpaa ja levyiltä katosivat särmät.
Tämä osaltaan tarkoitti tietysti myös sitä, että kuulijakuntakin muuttui aikalailla. Monet vannoutuneet bluesdiggarit pistivät koko bändin uuden tuotannon pannaan. Sillä ei ollut enää mitään tekemistä bändin ensimmäisten levyjen kanssa. Viimeinen niitti oli, kun viimeinen blues-aikojen kitaristi, Danny Kirwankin jätti bändin. Oikeastaan kyseessä onkin kaksi aivan eri bändiä, joilla nyt vaan sattui olemaan sama nimi.
Vuonna 1974 sitten Bob Welchkin ilmoitti yllättäen lähtevänsä bändistä. Fleetwood Macillä oli ongelma. Yhtyeen tärkeä biisintekijä ja ainoa kitaristi oli lähdössä bändistä. Mistä uusi mies tilalle, joka täyttäisi syntyneen aukon?

Fleetwood Macin seuraavan levyn oli määrä ilmestyä 1975, mutta Bob Welchin ilmoitus hieman vaikeutti asioita. Mutta vain hiukan. Nimittäin tässä vaiheessa astui kohtalo peliin: Bändin pomo ja rumpali, Mick Fleetwood oli jo ennen Bobin eroilmoitusta etsinyt bändin seuraavalle levylle tuottajaa. Eräässä Los Angelesilaisessa studiossa hän tutustui Keith Olsen nimiseen kaveriin. (Kuulostaako tutulta?) Mick halusi Keithiltä jonkinlaista työnäytettä ja tämä antoi sen laittamalla levylautaselle Buckingham Nicks-nimisen pariskunnan levyn, jonka hän oli tuottanut pari vuotta aiemmin. Levysoittimen neulan hän nosti levyn viimeisen biisin Frozen Love kohdalle ja BANG! Pamahdus kuului Mick Fleetwoodin päästä. Kymmenettä Fleetwood Mac albumia palkattiin tuottamaan Keith Olsen.

Kohtalon seuraava siirto olikin sitten tuo Bob Welchin eroilmoitus. Silloinkaan Mick ei jäänyt miettimään. Hän tiesi tarkalleen mitä teki. Hän otti yhteyden Keith Olseniin ja halusi tavata Lindsey Buckinhamin pyytääkseen tätä bändiin. Tapaaminen järjestettiin ja Lindsey suostui, mutta hänen suostumuksellaan oli yksi ehto: Ilman Stevietä hän ei lähtisi mihinkään. Stevie kuului samaan kauppaan. Asia sovittiin ja historian lehdet alkoivat hiljalleen havista.

Stevie oli asiasta innoissaan. Pitkäaikainen haave oli toteutumassa. Hän hankki heti kaikki Fleetwood Macin levyt ja kuunteli niitä hakien vaikutteita ja päästäkseen sisään yhtyeen musiikkiin. Ilokseen hän huomasi, että lauluissa oli paljon mystiikkaa. Sanoitukset olivat mielikuvituksellisia ja niissä oli paljon vaikutteita saduista ja fantasiasta, romantiikkaakaan unohtamatta. Tuo maailmahan oli hänelle tuttu jo lapsuudesta. Sävellykset antoivat tilaa mielikuvitukselle monessakin mielessä. Niiden päälle oli helppo rakentaa monitasoisia sanoituksia, jopa tarinoita, joiden sepittelyssä Stevie tiesi olevansa hyvä. Paikka oli kuin räätälöity Stevielle. Nyt kun hän sai tilaisuuden, nousi hänen luovuutensa myös säveltäjänä Fleetwood Macissä aivan uusiin sfääreihin.

Fleetwood Macin kymmenes levy nimeltään Fleetwood Mac ilmestyi heinäkuussa 1975. Sen yhdestätoista kappaleesta kolme oli Stevie Nicksin käsialaa. Levyn suurimmaksi hitiksi nousi kuitenkin Christine McVien Over My Head. Mutta levy oli täynnään hyviä biisejä ja oiva osoitus siitä, että Fleetwood Mac oli löytynyt uusiutumisensa myötä uudelleen itsensä.

Stevien säveltämä Rhiannon nousi ajan mitassa levyn suurimmaksi klassikoksi. Kappale on muutenkin hyvä esimerkki siitä, mitä Stevie toi bändiin - mm. sitä mystiikkaa. Rhiannon on hypnootinen kappale, joka alunperin pohjautui Mary Leaderin romaaniin Triad. Kirjassa on viittauksia walesilaiseen mytologiaan ja sikäläiseen Rhiannon jumalattareen. Rhiannon oli legendan mukaan alunperin keiju, joka rakastui Walesin kuningas Pauliin. Voidakseen mennä naimisiin Paulin kanssa hänen piti erota keijukaismaailmasta.
Tämä Rhiannonin tarina kirjan ulkopuolelta ilmeisesti avautui Stevielle kokonaisuudessaan vasta myöhemmin, kun kappale oli jo tehty. Niinpä hän alkoi tutkia asiaa enemmän ja innostui siitä jopa niin paljon, että alkoi suunnitella teeman ympärille isompaa kokonaisuutta. Minkälaista, sitä ei tiedä kukaan, ei välttämättä edes Stevie itse, sillä asia lienee jäänyt suunnittelun asteelle.
Myös kelteillä on oma Rhiannon-jumalattarensa, mutta Stevien laulussa on kyse nimenomaan walesilaisesta Rhiannonista.

Fleetwood Macissä oli nyt siis kaksi pariskuntaa: John ja Christine McVie, jotka olivat jo naimisissa, sekä Stevie ja Lindsey. Rumpali Mick Fleetwood sentään seurusteli / oli naimisissa bändin ulkopuolisen henkilön kanssa. Kyseessä oli Jenny Boyd niminen neito, jonka sisko Patti Boyd puolestaan oli sekoittanut ensin George Harrisonin ja sitten Eric Claptonin pään.
Jenny taas oli styylannut mm. Donovanin kanssa, jonka suurimpia hittejä oli Jennifer Juniper vuonna 1968 (hmm...). Huhutaanpa vielä, että Peter Greeninkin kanssakin Jennyllä olisi ollut jotain sutinaa. Mick ja Jennykin avioituivat 60-luvun loppupuolella, erosivat, menivät uudellen naimisiin ja erosivat taas. Pallottelua kesti viitisentoista vuotta. Sinä aikana Mick oli ilmeisesti joskus poikennut Stevie Nicksinkin luona. Ja niin edelleen... 

Seuraavaa levyä, Rumoursia, tehtäessä oltiinkin sitten jo ajauduttu tilanteeseen, että bändin molemmat pariskunnat olivat eroamassa. Myös Mick Fleetwoodin avioliitto veteli viimeisiään.

Levytyssessio onkin varmasti ollut hyvin mielenkiintoista seurattavaa ja silloin olikin hyvin lähellä, ettei Rumours jäänyt Fleetwood Macin viimeiseksi levyksi. Useiden palaverien jälkeen päädyttiin kuitenkin siihen ratkaisuun, että bändiä ei hajoteta.
Fleetwood Macin ympärillä on vuosien mittaan pyörinyt sellainen saippuaooppera, että on pieni ihme, että bändi yleensä pysyi kasassa kaikki nuo menestyksen vuodet.

Kaikesta edellä mainitusta ja lisättynä vielä alkoholi- ja huumeongelmista huolimatta tuosta vuoden -75 levystä lähtien alkoi Fleetwood Macin marssi kohti isompia areenoja. Pienemmät kun eivät enää riittäneet. Kysyntää alkoi olla kaikkialla, sillä Rumours (1977) myi aivan hirveitä määriä. Se keikkuu edelleen kaikkien aikojen myydyimpien levyjen joukossa yli 40 miljoonan kappaleen myynnillään.

Levyltä löytyy neljä Stevie Nicksin sävellystä. Tunnetuin niistä on Dreams, joka myi singlenäkin niin hyvin, että nousi listaykköseksi asti USA:ssa. Se onkin Fleetwood Macin ainoa listaykkönen USA:ssa. Englannissakin bändi on saavuttanut yhden ykkössijan. Se tuli jo vuonna 1969 Albatrossilla.

Stevie Nicksin soololevyjen oli joskus tultava. Hänellä oli jo 70-luvun vuosina niin paljon luomisvoimaa, että kaikkia lauluja ei millään voinut pistää Fleetwood Macin levyille. Bändissähän oli myös muita hyviä lauluntekijöitä, joten ainakin tältä osin yhtyeen sisäinen demokratia toimi. Tähän päivään mennessä Stevien soololevyjä on kertynyt jo seitsemän kappaletta. Ihan kaikkia en ole kuullut, mutta kuultujen perusteella ovat musiikillisesti selvää jatkumoa Fleetwood Mac -tuotannolle. Tämä ei tarkoita sitä, että se olisi huono asia. Päinvastoin, jos pitää Fleetwood Macistä kannatta ehdottomasti tutustua myös Stevie Nicksin soolotuotantoon. Uskaltaisinko ehkä jopa väittää, että Stevie on soololevyillää vielä parempi kuin Fleetwood Macissä. Ainakin vähintään yhtä hyvä. Stevie on soolouransa ansainnut.

Liisa Ihmemaassa-kirja vaikutti suuresti Stevien neljännen levyn The Other Side Of Mirror (1989) henkeen. Se ilmenee jo kansikuvasta. Levyllä on useita viittauksia fantasiamaailmoihin ja onpa Alice (= Liisa) saanut levylle nimikkobiisinkin. Levyn aloittaa kuitenkin Rooms Of Fire, joka on Stevielle hyvin henkilökohtainen kappale sanoitukseltaan. Hän on haastattelussa myöntänytkin, että laulun kertojahenkilö voisi olla hän itse.

Laulu kertoo naisesta, joka vuosien karttuessa toteaa epäonnistununeensa elämässään. Tämä ei kyllä suoranaisesti sanoituksesta ilmene, mutta tottunut lukija sen varmaankin rivien välistä halutessaan löytää. Taustalta löytynee viitteitä 80-luvun tapahtumiin, joita ei Stevien mielestä olisi koskaan pitänyt tapahtuakaan. Mukana on jo 70-luvulla alkanutta reipasta alkoholin- ja huumeidenkäyttöä, päättyneitä ihmissuhteita ja hyväksikäyttöäkin. Myös naimattomuus ja lapsettomuus vaivaavat hänen mieltään ja osin juuri näiden takia hän tuntee ihmisenäkin olevansa riittämätön.
Yksittäisistä tapahtumista varmaan haavoittavampia oli, kun Fleetwood Macin 80-luvun menestyksen lomassa Stevie Nicks ehti käväistä naimisissakin. Liitto oli hyvin lyhytaikainen ja hän onkin myöhemmin myöntänyt sen olleen elämänsä suurin virhe.
Stevien paras ystävä oli kuollut leukemiaan ja Stevie nai tämän leskeksi jääneen aviomiehen. Jutun motiivina ei suinkaan ollut rakkaus kummankaan osalta, vaan perheen lapsi, jonka kummitäti Stevie oli. Nyt hän halusi olla tälle äiti, tai ainakin tämän korvike. Surun keskellä ja sen sekoittamana he päätyivät epätoivoiseen ratkaisuun. Näin on Stevie Nicks itse jossain haastattelussa myöntänyt. Kaunis ajatus, mutta ei välttämättä toimiva. Tapauksen jälkeen Stevie on pysynyt naimattomana, eikä lapsiakaan ole siunaantunut. Siitä hän on kantanut murhetta mielessään tähän päivään saakka.

Jostain syystä Stevie Nicks on aina kiehtonut meikäläisen mieltä. Eikä se ole pelkästään ulkonäöstä johtuvaa. Nuorempana Stevie oli kyllä hyvinkin vetävän näköinen mimmi, eikä ikääntyessäänkään ole täysin menettänyt sitä vetovoimaa ja karismaa mikä hänestä löytyy. Mutta niiden lisäksi hänessä on jotain paljon muutakin. Stevie Nicksistä huokuu jonkinlaista surumielisyyttä samoin kuin mystisyyttä (taas tuo sana) mitä ei oikein pysty selittämään. Hän on saavuttanut elämässään paljon, mutta kuten on itse kertonut, ei kuitenkaan kaikkea sitä mitä olisi halunnut. Kukapa meistä olisi, mutta ymmärrän kyllä mitä Stevie tarkoittaa.

Miljoonille mussiikidiggareille hän on kuitenkin antanut paljon, suonut unohtumattomia hetkiä musiikillaan ja esiintymisillään. Hän on ollut tuottelias säveltäjä, jonka tuotanto ei ehkä Suomessa ole kovinkaan tunnettua, mutta kansainvälinen suosio ja myytyjen levyjen määrä kertonevat enemmän.
Ja sitten vielä se ääni. Stevie Nicksillä on ääni jollaista ei ole kenelläkään muulla. Kaikkien maailman laulajien joukosta se on varmasti yksi tunnistettavimpia. Vuodetkin ovat kuluneet, mutta se kuulostaa edelleen samalta kuin 70-luvullakin. Ehkä vähän madaltunut ja saanut lisää syvyyttä, mutta sen kiehtovuus on edelleen tallella. Stevie Nicksin ääntä on mahdotonta kuvailla vain yhdellä adjektiivilla, mutta sanotaan nyt vaikka, että se on... se on, tuota... Mystinen!