Ennakkoluuloja on jokaisella. Niille on tunnusomaista se, että ne voivat kohdistua melkein mihin tahansa ja että niistä on vaikea päästä eroon. Aika usein ennakkoluuloinen henkilö ei edes myönnä olevansa ennakkoluuloinen, eikä hän välttämättä edes tunnista olevansa sellainen. Hän tietää, että asia on näin ja sillä selvä. Silloin on ihan turha alkaa pakkosyöttää muita mielipiteitä tai faktoja mielipiteen muuttamiseksi. Se on ajan tuhlausta ja säästää molempien, tai ainakin vakuuttelijan, hermoja.
Oikeastaan ainoa vieroituskeino ennakkoluuloille onkin oma-aloitteinen tutustuminen kohteeseen. Jos sittenkin vielä luulottaa, voi ainakin sanoa, ettei kyse ole ainakaan ennakkoluuloista. Onpahan ainakin yritetty vierottua.
Minullakin on aika ajoin ilmennyt ennakkoluuloja. Musiikkiin liittyvät ovat olleet usein aika piinttyneitäkin, enkä ole aina edes viitsinyt nähdä vaivaa niistä eroon pääsemiseksi. Yksi tällainen oli Sunrise Avenue-yhtyettä kohtaan. Se muodostui aikanaan heti ensimmäisestä kappaleesta, jonka bändiltä kuulin: Fairytale Gone Bad. Se, mikä biisistä teki ennakkoluulojen arvoisen oli laulajan ylimakea ääni ja kömpelö englanti. Eikö tuo jo riitä tuomitsemaan bändin kuin bändin.
Käsitykseni vaan vahvistui, kun kuulin bändin olevan huomattavasti itseäni nuorempien naispuolisten henkilöiden suosiossa ja laulaja Samu Haberkin vaikutti leuhkalta tyypiltä. Sen jälkeen en antanut Sunrise Avenuelle enää edes uutta mahdollisuutta. Paska bändi.
Minullakin on aika ajoin ilmennyt ennakkoluuloja. Musiikkiin liittyvät ovat olleet usein aika piinttyneitäkin, enkä ole aina edes viitsinyt nähdä vaivaa niistä eroon pääsemiseksi. Yksi tällainen oli Sunrise Avenue-yhtyettä kohtaan. Se muodostui aikanaan heti ensimmäisestä kappaleesta, jonka bändiltä kuulin: Fairytale Gone Bad. Se, mikä biisistä teki ennakkoluulojen arvoisen oli laulajan ylimakea ääni ja kömpelö englanti. Eikö tuo jo riitä tuomitsemaan bändin kuin bändin.
Käsitykseni vaan vahvistui, kun kuulin bändin olevan huomattavasti itseäni nuorempien naispuolisten henkilöiden suosiossa ja laulaja Samu Haberkin vaikutti leuhkalta tyypiltä. Sen jälkeen en antanut Sunrise Avenuelle enää edes uutta mahdollisuutta. Paska bändi.
Mikä lie mielenhäiriö iskenyt jokin aika sitten, kun kirjastosta kotiin palattuani kassista löytyi kaksi ensimmäistä Sunrise Avenuen levyä. Kaipa se jotain korkeimman johdatusta oli, sillä pettymykseni oli suuri, kun huomasinkin yllättäen, että musiikki ei ollutkaan pelkkää nuoleskelevaa teinipoppia. Yllättäen Sunrise Avenue osoittautuikin melkoisen mukavia power-pop-rock-biisejä tuottavaksi orkesteriksi. Ei se mitään muureja mielessäni murtanut, mutta lievensi kuitenkin pahimpia ennakkoluuloja.
On totta, että bändi ei ole tämän maan rock-uskottavimpia rock-bändiksi itseään nimittävistä rock-bändeistä. Soitto kuitenkin kulkee ihan mallikkaasti ja vaikka kappaleet eivät ehkä olekaan mitään klassikkoja, niin tarttuvuutta niiden melodioista kyllä löytyy. Kaupallisradiokamaa ja nimenomaan sillä taktiikalla Sunrise Avenue maineensa ja mammonansa ensilevystään lähtien saavuttikin.
Orkesterin tarina alkaa yllättävänkin kaukaa menneisyydestä. Sunrise Avenuen esiaste, Sunrise, perustettiin nimittäin jo 1992. Kyseessä oli akustinen orkka, joka soitteli baarin nurkissa ja pienemmissä tapahtumissa keräten esiintymiskokemusta ja rutiinia. Yhtyeeseen ei uskonut kukaan. Ei kukaan, paitsi jätkät itse, tietysti. Keikkojen lomassa käytiin kiusaamassa levy-yhtiöitä ja yritettiin saada joku tajuamaan, että tähän bändiin kannattaisi satsata. Mutta ei - kiitos ei. Meillä ei ole juuri nyt käyttöä teidänlaisellenne bändille. Niin sanottiin. Mutta bändi jatkoi ja jaksoi jatkaa.
Mukana jaksoi jatkaa myös bändin "ulkoinen jäsen" Mikko. Virtalan Mikko, joka pyöri mukana ringissä bändin luottomiehenä. Myös Mikko uskoi orkesteriin. Hän uskoi orkesteriin niin paljon, että myi oman asuntonsa, jotta bändi pääsisi tekemään levyä. Levy-yhtiöstä ei vieläkään ollut tietoa, mutta nyt pääsisivät ainakin studioon tekemään levyä. Valmiilla biiseillä olisi helpompi markkinoida myös bändiä, jos vaikka löytyisi joku jakeluyhtiö.
Levy-yhtiöiden edustajia kutsuttiin studiolle kuuntelemaan biisien raakaversioita ja jotkut jopa osoittavat kiinnostusta. Pikkuhiljaa, vähitellen, josko... Mutta ei vielä, ei ihan vielä. Oli vuosi 2005.
Levy-yhtiöiden edustajia kutsuttiin studiolle kuuntelemaan biisien raakaversioita ja jotkut jopa osoittavat kiinnostusta. Pikkuhiljaa, vähitellen, josko... Mutta ei vielä, ei ihan vielä. Oli vuosi 2005.
Tuli vuosi 2006. Levytyshommat saatiin valmiiksi keväällä, mutta musiikkia ei ollut millään tapaa vielä edes julkaistu, kun kesän lähetessä alkoi äkkiä tapahtua - lyhyessä ajassa ja paljon.
Suhteellisen tuntematon Bonnier Amigo Music uskaltautui julkaisemaaan bändin levyn Skandinaviassa. Eikä mennyt kauaa, kun myös EMIn Saksan osasto kiinnostui ja teki Euroopan levitystä koskevan sopimuksen. Bändiä alettiin promoamaan Saksassa läpi ihan tosissaan. Ja kun Saksassa saadaan joku bändi läpi, niin ovat myös koko keski-euroopan markkinat auki. Tämä oli agenda ja siihen alettiin iskeä.
Ehkä yksi ratkaiseva tekijä EMIn kaappauksessa oli se, että Sunrise Avenue oli suomalainen. Täkäläisillä bändeillä oli mennyt viime aikoina hyvin maailmallakin ja suomalaisuudella alkoi olla musiikkimarkkinoilla ehkä jopa jonkinlaista markkina-arvoa. Nightwish, Rasmus, Apocalyptica ja HIM olivat kovia nimiä Saksassakin ja nyt EMIkin halusi osansa Suomirock-buumista. Sunrise Avenuesta se löysi sopivan kohteen.
Ehkä yksi ratkaiseva tekijä EMIn kaappauksessa oli se, että Sunrise Avenue oli suomalainen. Täkäläisillä bändeillä oli mennyt viime aikoina hyvin maailmallakin ja suomalaisuudella alkoi olla musiikkimarkkinoilla ehkä jopa jonkinlaista markkina-arvoa. Nightwish, Rasmus, Apocalyptica ja HIM olivat kovia nimiä Saksassakin ja nyt EMIkin halusi osansa Suomirock-buumista. Sunrise Avenuesta se löysi sopivan kohteen.
Se, että Sunrise Avenuen esikoinen On The Way To Wonderland myi Suomessa ilmestymisvuonnaan 2007 kultaa (15 000 kpl) ja myöhemmin platinaa yhteensä 47 000:n kappaleen myynnillään ei ole paljoakaan sen rinnalla, mitä levy myi Euroopassa: Saksassa platinaa (raja 200 000) ja myös Itävallassa ja Sveitsissä levy kävi kaupaksi kultalevyn verran. Kreikka oli kuitenkin ainoa maa, jossa levy meni listalla ykköseksi asti. Kultaa tuli tietysti sieltäkin. Unkari, Romania, Bulgaria, Tsekki ja Slovakiakin kantoivat osansa levymyynnistä ja nostivat sielläkin Sunrise Avenuen hyville listasijoituksille.
Singlemarkkinoillakin Sunrise Avenue menestyi. Suurinta sinkkukauppa oli tietysti Saksassa, missä Fairytale Gone Bad myi platinaa, eli 150 000 kappaletta, mikä on aika hurja määrä singlelle. Kaikkiaan ensilevyltä julkaistiin vuosina 2006 - 08 seitsemän eri biisiä sinkkuina. Tarkoittaa sitä, että ensilevyn menestyksestä pumpattiin irti lähes kaikki mikä siitä vaan irtosi. On aika harvinaista näinä aikoina, että sinkkuja julkaistaan yhdeltä levyltä näin montaa. Sinkkukauppahan ei enää 2000-luvulla ole käynyt läheskään siihen malliin, mitä se oli esim. vielä vinyyliaikakautena.
Tässä tapauksessa, ja tällä rohkealla taktiikalla, Sunrise Avenue loi fanipohjalleen kuitenkin vankan perustan. Runsas sinkkujen määrä johti tietysti runsaaseen radiosoittoon, mikä on tänä päivänä lähes välttämätöntä suursukseen saavuttamiseksi. Video ei enää olekaan aina se suurin tekijä hitin saamiseksi, vaan radiosoitosta on taas tullut iso tekijä menestykselle. Kehitys on siinä mielessä ehkä palannut askeleen taaksepäin, mutta mielestäni se on kuitenkin askel parempaan. Musiikki on ehkä sittenkin osoittautumassa taas tärkeämmäksi tekijäksi hittien anatomiassa kuin visuaalinen anti. Näinhän se ei ole aina ollut, eikä koskaan varmaan tule enää täysin olemaankaan, mutta tosiasia on kuitenkin, että musiikkivideot eivät enää näyttele niin suurta osaa kuin näyttelivät vaikka kymmenen vuotta sitten. Kaikkihan on tietysti tapauskohtaista.
Tässä tapauksessa, ja tällä rohkealla taktiikalla, Sunrise Avenue loi fanipohjalleen kuitenkin vankan perustan. Runsas sinkkujen määrä johti tietysti runsaaseen radiosoittoon, mikä on tänä päivänä lähes välttämätöntä suursukseen saavuttamiseksi. Video ei enää olekaan aina se suurin tekijä hitin saamiseksi, vaan radiosoitosta on taas tullut iso tekijä menestykselle. Kehitys on siinä mielessä ehkä palannut askeleen taaksepäin, mutta mielestäni se on kuitenkin askel parempaan. Musiikki on ehkä sittenkin osoittautumassa taas tärkeämmäksi tekijäksi hittien anatomiassa kuin visuaalinen anti. Näinhän se ei ole aina ollut, eikä koskaan varmaan tule enää täysin olemaankaan, mutta tosiasia on kuitenkin, että musiikkivideot eivät enää näyttele niin suurta osaa kuin näyttelivät vaikka kymmenen vuotta sitten. Kaikkihan on tietysti tapauskohtaista.
Parin seuraavan vuoden aikana, ensilevyn jälkeisessä nosteessa, Sunrise Avenue teki kolme loppuun myytyä kiertuetta Saksassa ja naapurimaissa. Sitä buukattiin suurimmille festareille pitkin Eurooppaa ja välipäivinä vierailtiin musiikkimessuilla, heitettiin promokeikkoja ja monenlaisia muita erikoisesiintymisiä. Palkintojakin tippui sekalaisissa radiogaaloissa ja muissa kekkereissä. Suhteellisen merkittävä on esimerkiksi European Border Breakers-palkinto (EBBA), joka myönnettiin Sunrise Avenuelle 2008. EBBA on vuosittain jaettava "pysti", joka myönnetään kymmenelle ensilevynsä tehneelle bändille, jonka levy on myynyt eniten Euroopan unionin alueella oman maansa ulkopuolella.
Suurinta näkyvyyttä ja kuuluvuutta Sunrise Avenue sai television kautta erikoiskeikoillaan. Ehkä suurimman yleisön se sai soittaessaan livenä venäläissnyrkkeilijä Nikolai Valujevin kaksi kertaa kehään suorassa tv-lähetyksissä. 2007 hän otteli Jameel McClinea (voitti) ja 2009 David Hayea (hävisi) vastaan. Matsit televisioitiin yli 60:een maahan. Ja kun molemmat olivat WBA-liiton mestaruusotteluja, oli ruudun ääressä varmasti miljoonia katsojia.
Sunrise Avenuen biisi on valittu Saksassa tv-ohjelman viralliseksi tunnariksi tai kisabiisiksi kolme kertaa. 2006 maailman suurin pyöräilytapahtuma Tour De France sai Saksassa tv-toteutuksessaan jokapäiväiseksi tunnarikseen Fairytale Gone Badin. Saksan Big Brother 8 tunnariksi valittiin Choose To Be Me ja Yleisurheilun MM-kisojen avajaistapahtumassa 2009 Berliinissä yhtye esiintyi ja sai kappaleensa Whole Story viralliseksi kisabiisiksi.
Kotimaassakin bändin menestys oli huomioitu, vaikka Saksan megasuksee ei ihan kaikkien käsityskyvyn rajoissa ollutkaan. Jotkut vielä silloinkin Suomessa kyselivät, että mikä Sunrise Avenue? Bändi palkittiin parilla Emmalla: 2006 vuoden tulokas ja 2007 vuoden vientituote. 2011 Sunrise Avenue palkittiin vielä toisenkin kerran vienti-Emmalla.
Sunrise Avenuen biisi on valittu Saksassa tv-ohjelman viralliseksi tunnariksi tai kisabiisiksi kolme kertaa. 2006 maailman suurin pyöräilytapahtuma Tour De France sai Saksassa tv-toteutuksessaan jokapäiväiseksi tunnarikseen Fairytale Gone Badin. Saksan Big Brother 8 tunnariksi valittiin Choose To Be Me ja Yleisurheilun MM-kisojen avajaistapahtumassa 2009 Berliinissä yhtye esiintyi ja sai kappaleensa Whole Story viralliseksi kisabiisiksi.
Kotimaassakin bändin menestys oli huomioitu, vaikka Saksan megasuksee ei ihan kaikkien käsityskyvyn rajoissa ollutkaan. Jotkut vielä silloinkin Suomessa kyselivät, että mikä Sunrise Avenue? Bändi palkittiin parilla Emmalla: 2006 vuoden tulokas ja 2007 vuoden vientituote. 2011 Sunrise Avenue palkittiin vielä toisenkin kerran vienti-Emmalla.
Fanipohjaa oli siis kotimaassakin, mutta täkäläiset fanit olivat pahoillaan, kun bändi ei Euroopan kiireiltään juurikaan tänne edes ehtinyt pikaisia piipahduksia lukuunottamatta. Eikä menestyskään ollut lähellekään sitä luokkaa mitä se oli Saksassa. Täällä yhtye oli profiloitunut nuorten tyttöjen suosikkiorkesteriksi, mikä ei yhtään lisännyt bändin rock-uskottavuutta. Tämä tuli hyvin esille esim. vuoden 2009 Provinssirockissa. Bändi oli lentänyt edellispäivänä Kreikasta Suomeen ja Seinäjoelle. Olisi voinut luulla, että satojatuhansia levyjä myynyt suomalaisbändi olisi ollut yksi festareiden odotetuimpia esiintyjiä, mutta kuinka ollakaan. Sunrise Avenuen esiintymisajaksi oli pistetty kello 14.30. Siis aikaan, jolloin suuri osa festariväestä hengailee vielä jossain ihan muualla kuin lavan tuntumassa. Vain kaikkein vannoutuneimmat fanit ovat siihen aikaan paikalla ja Sunrise Avenuen fanikantaa ei paljoa varmasti Provinssissa ollut. Tuon illan pääesiintyjä oli Manowar, mikä varmasti jonkun verran myös määritteli yleisön koostumusta.
Seinäjoelta bändi lähti Helsinkiin, heitti siellä vielä yhden Suomi-keikan ja lähti taas. Seuraava etappi oli Itävallassa.
Vientiä riittää Sunrise Avenuella vieläkin ja lähistoriastakin löytyy monia mielenkiintoisia tapahtumia. Merkittävimpiä lienee ainakin jalkapallon Mestereiden liigan finaalitapahtuma vuonna 2012 Munchenin olympiastadionilla. Bändi esiintyi juuri vähän ennen ottelun alkua. Itse matsi pelattiin Allianz Areenalla samassa kaupungissa, mutta se näytettiin myös olympiastadionilla isolta screeniltä. Vastakkain ottelussa olivat oman kylän joukkue Bayern Munchen ja lontoolainen Chelsea. Paikalla oli sielläkin kymmeniätuhansia ihmisiä ja lauantai-iltana oli muutenkin hyvä meininki. Ainakin siihen asti kunnes ottelu ratkesi. Bayern Munchen nimittäin hävisi ottelun 3 - 4 rangaistuslaukauskilpailun jälkeen.
2011 loppuvuodesta Sunrise Avenuen keikka Berliinistä näytettiin suorana internetin kautta ja se näkyi myös Suomessa. Seuraavana vuonna sitä esitettiin elokuvateatterissa kautta Saksan suurimpien kaupunkien ja se julkaistiin myös dvd:nä.
Pari viikkoa edellisestä Sunrise Avenuelle myönnettiin taas platinaa Saksasta. Viimeisin levy Out Of Style oli myynyt Saksassa 200 000 kappaletta. Myös levyltä irrotettu single Hollywood Hills saavutti Saksassa platinaa. Eikä vain Saksassa, vaan myös Sveitsissä ja Itävallassa. Suomessa ne saavuttivat "vain" kultaa.
Pari viikkoa edellisestä Sunrise Avenuelle myönnettiin taas platinaa Saksasta. Viimeisin levy Out Of Style oli myynyt Saksassa 200 000 kappaletta. Myös levyltä irrotettu single Hollywood Hills saavutti Saksassa platinaa. Eikä vain Saksassa, vaan myös Sveitsissä ja Itävallassa. Suomessa ne saavuttivat "vain" kultaa.
Miten tämä kaikki on ollut mahdollista? Miten ne sen teki? Bändi, joka soittaa ensin toistakymmentä vuotta käytännössä ilman minkäänlaista huomiota tai tunnettavuutta jaksaa painaa vaan, uskoa huomiseen, uskoa omaan tekemiseen ja uskoa siihen,´että joskus vielä joku sen huomaa. Mukana pitää olla aimo annos itsensä peliin pistämistä, hulluutta ja jatkuvaa muistuttelua olemassa olosta - jopa rasitukseen asti, sillä varmasti monissa levy-yhtiöissä alkoi jo hermot mennä Samuun ja bändinsä tyrkyttämiseen. Se, että he jaksoivat painostaa levy-yhtiöitä vaatii myös röyhkeyttä ja itsensä esille tuomista. Näissä rokkihommissa on tärkeätä, ettei varmasti jää huomaamattomaksi. Ei edes pahassa. Kuinka monella on pokkaa käydä pyytämässä levy-yhtiön iltamissa huikkaa firman isoimman pomon drinkkilasista. Samulla oli ja tuokin tempaus kääntyi bändin eduksi. Samu tuli nähtyä, huomioitua ja siitä puhuttiin varmasti piireissä pitkään. Kuinka se kehtasi, kuinka se uskalsi?
Puritanistit haukkuvat Sunrise Avenueta persoonattomaksi ja muoviseksi orkesteriksi. Soittotaito ja uskottavuus kyseenalaistetaan ja kun musiikillisesta virtuositeetista ei ole näyttöä, voi bändille helposti nauraa, vaikkei itse osaisi soittaa edes kukkopilliä. Mutta sitten kun aletaan puhumaan saavutuksista, tullaankin tilanteeseen, että kenellä on varaa sanoa ja kenellä ei. Siinä vaiheessa alkavat näytöt puhua puolestaan.
Kuten jutun alkupuolella kerroin, niin lainasin kirjastosta Sunrise Avenuen kaksi ensimmäistä levyä. Nyt olen niitä viikon päivät kuunnellut ja alkanut jopa pitää bändistä. Toki löytyy levyiltä myös omat heikkoutensakin, mutta ei mitään niin häiritsevää, etteikö niitä pystyisi sulkemaan kuuntelukokemuksen ulkopuolelle. Samun äänikään ei enää ärsytä, enkä sitä oikeastaan enää edes huomaa. Sanoitukset ovat välillä ihan huttua, mutta eipä sekään ole Sunrise Avenuen kohdalla olennaisinta. Tärkeintä on musiikki ja Sunrise Avenuesta puhuttaessa nousevat yksittäiset biisit tärkeämmäksi kuin levykokonaisuudet. Tosin hyviä biisejäkin löytyy levyiltä niin paljon, että ne nostavat koko kokonaisuuksien keskiarvoa huomattavasti.
Ensimmäinen levy On The Way To Wonderland on hyvä debyytti. Yhtäkään huonoa biisiä siltä ei löydy, pari keskinkertaisempaa kylläkin, mutta levy jaksaa kantaa hyvin loppuun saakka. 14 biisiä, joista parhaat kestävät alle neljä minuuttia (paitsi Romeo 4:03). Tämäkin on yksi Sunrise Avenuen hyvistä puolista: biisejä ei venytetä liiallisilla sooloiluilla ylipitkiksi. Vain olennainen on tärkeää ja se toimii aina tällaisessa musiikissa. Yleensäkin rock-musiikissa pakolliset ja ylipitkät kitarasoolot pitäisi (joskus) lailla kieltää. Välillä on vaan parempi ilman. Jonkinlaista samankaltaisuutta on kappaleiden rakenteissa kuitenkin havaittavissa, sillä moni biisi alkaa akustisemmalla osuudella, josta paukataan suoraan sähköiseen kertosäkeeseen energialla, joka toimii varmasti livetilanteissa. Mutta melodiat ovat hyviä, eikä edellä mainittukaan samankaltaisuus oikeastaan edes häiritse.
Toinen levy Popgasm on paljon monitahoisempi. Levyltä kuuluu läpi paljonkin brittipopin vaikutteita ja tuotannollisestikin ollaan menty eteenpäin. Jossain arvostelussa sanottiin, että bändi pelaa Popgasmilla niin varman päälle kuin vain voi, eikä mitään ei ole riskeerattu. En nyt tiedä, onko se sitten huono asia jos asiat tehdään hyvin. Eiköhän tuo ole alalla aika yleistä ja väittäisin, että vieläpä aika itsestään selvää. Kappaleet eivät ole enää kaikki niin suoraviivaisia kuin ne edellisellä levyllä. Skaala on laajempi, mutta pakolliset power-palatkin ovat toki mukana. Mukaan on tullut jousisoittimiakin ja jopa Beatlesinkin henki tuntuu välillä väijyvän taustalla. Levyllä on monta biisiä, joista monikaan bändin kammoaja ei varmasti edes tunnistaisi, että kyseessä on Sunrise Avenue.
Toinen levy Popgasm on paljon monitahoisempi. Levyltä kuuluu läpi paljonkin brittipopin vaikutteita ja tuotannollisestikin ollaan menty eteenpäin. Jossain arvostelussa sanottiin, että bändi pelaa Popgasmilla niin varman päälle kuin vain voi, eikä mitään ei ole riskeerattu. En nyt tiedä, onko se sitten huono asia jos asiat tehdään hyvin. Eiköhän tuo ole alalla aika yleistä ja väittäisin, että vieläpä aika itsestään selvää. Kappaleet eivät ole enää kaikki niin suoraviivaisia kuin ne edellisellä levyllä. Skaala on laajempi, mutta pakolliset power-palatkin ovat toki mukana. Mukaan on tullut jousisoittimiakin ja jopa Beatlesinkin henki tuntuu välillä väijyvän taustalla. Levyllä on monta biisiä, joista monikaan bändin kammoaja ei varmasti edes tunnistaisi, että kyseessä on Sunrise Avenue.
Levyn aloituskappale Dream Like A Child on yksi tällainen. Hienon melodian omaava biisi alkaa ärsyttävästi sanoituksellisella kielioppivirheellä: You nearly third of my height. Missä on verbi? Tuli mieleen, että Samu Haber heittää englannin kielen arvostelijoilleen pientä piruilua tällä pieneellä "erheellä". Vai onko se tarkoituksellista, eihän tällainen muuten menisi läpi? Vai onko third tässä tapauksessa se verbi: Sait minut tuntemaan itseni pieneksi?
Sopisiko se siihen, että laulussa lauletaan ihmisestä, joka haluaa tallata omia polkujaan. Isommat yrittävät neuvoa ja ohjata tätä mieleiseensä suuntaan, mutta hän haluaa olla rauhassa. Olla vaan ja unelmoida, elää omaa elämäänsä omalla tavallaan ja sulkea paha maailma kaiken ulkopuolelle. Unelmoida kuin lapsi.
Sanoitus voisi sopia myös itse bändiin. Jätkät kertovat arvostelijoilleen missä mennään. Tämä on heidän juttunsa ja arvostelijat saavat arvostella ihan rauhassa. Bändi toteuttaa juuri nyt unelmaansa ja siihen ei ole muilla sanomista. Eikö meistä jokainen ole haaveillut joskus pienempänä rocktähteydestä. (Eikö?)
Biisi on joka tapauksessa hieno. Sen aikana tulee mieleen monenlaisia vaikutteita monelta suunnalta. Beatlesin Across The Universe ja se lopun kitarajuttu, jossa lainataan ihan suoraan Duran Duranin Ordinary Worldia. Pave Maijasenkin joku juttu pyörii jossain ajatusten rajamailla, mutta ei tule ihan perille asti. Ehkä sekin vielä joskus tulee mieleen ja vielä jotain muutakin. Lainata saa, muttei varastaa.
Dream Like a Child ei ehkä olisi tyylinsä puolesta rokkaavammalle ensilevylle sopinut, mutta tämän kakkoslevyn se avaa komeasti ja antaa heti ymmärtää, että Sunrise Avenue on bändinä mennyt ja menossa eteenpäin. Olisi hyvä jos sen huomaisi vähän laajempi yleisö täällä Suomessakin, ettemme menetä tätä pientä kansallisaarretta ihan kokonaan saksalaisille. Uskon, että näiltä jätkiltä voi tulevaisuudessa odottaa vaikka mitä. Todennäköisesti ainakin jossain vaiheessa pirun kova kokoelma, ehkä jopa tupla. Mutta ei vielä, sillä tähän mennessä on ulkona vasta kolme studiolevyä ja yksi unplugged live-levy. Täytyy jostain haalia ne loputkin vielä kuultavaksi.
Sanoitus voisi sopia myös itse bändiin. Jätkät kertovat arvostelijoilleen missä mennään. Tämä on heidän juttunsa ja arvostelijat saavat arvostella ihan rauhassa. Bändi toteuttaa juuri nyt unelmaansa ja siihen ei ole muilla sanomista. Eikö meistä jokainen ole haaveillut joskus pienempänä rocktähteydestä. (Eikö?)
Biisi on joka tapauksessa hieno. Sen aikana tulee mieleen monenlaisia vaikutteita monelta suunnalta. Beatlesin Across The Universe ja se lopun kitarajuttu, jossa lainataan ihan suoraan Duran Duranin Ordinary Worldia. Pave Maijasenkin joku juttu pyörii jossain ajatusten rajamailla, mutta ei tule ihan perille asti. Ehkä sekin vielä joskus tulee mieleen ja vielä jotain muutakin. Lainata saa, muttei varastaa.
Dream Like a Child ei ehkä olisi tyylinsä puolesta rokkaavammalle ensilevylle sopinut, mutta tämän kakkoslevyn se avaa komeasti ja antaa heti ymmärtää, että Sunrise Avenue on bändinä mennyt ja menossa eteenpäin. Olisi hyvä jos sen huomaisi vähän laajempi yleisö täällä Suomessakin, ettemme menetä tätä pientä kansallisaarretta ihan kokonaan saksalaisille. Uskon, että näiltä jätkiltä voi tulevaisuudessa odottaa vaikka mitä. Todennäköisesti ainakin jossain vaiheessa pirun kova kokoelma, ehkä jopa tupla. Mutta ei vielä, sillä tähän mennessä on ulkona vasta kolme studiolevyä ja yksi unplugged live-levy. Täytyy jostain haalia ne loputkin vielä kuultavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi: