Jostain ihmeen syystä rock-kulttuurissa on aina ihannoitu itsetuhoisia hahmoja. Liian aikaisin lähteneitä oman elämänsä hallinnan menettäneitä "sankareita", jotka omilla hölmöilyillään tekivät itsestään kuolleita legendoja. Sellaisia kuin vaikka nämä maailman kuuluisimmat kaksseiskana itsensä ulos pelanneet Jimi Hendrix, Janis Joplin ja Jim Morrison. Jälkeensä he jättivät paljon kuolematonta musiikkia ja suuren määrän itkeviä faneja, joista useat vieläpä hyväksyivät sokeasti idoleidensa addiktiot. Tämä alensi huomattavasti sitä kynnystä heidän itsensäkin lähteä samalle tielle. Se ikäänkuin kuului asiaan ja fanittamiseen. Sitäpaitsi se oli coolia. Ainakin oman aikansa, eli niin kauan kunnes se ei ollut enää hauskaa. Eikä se ollut pitkä aika.
On varmaan pitkälti totta sekin, että ilman alkoholia ja muita hallusinogeenejä olisi monen artistin discografia ollut hyvinkin erilainen. Parempi? Ehkei, mutta taatusti erilainen. Ainakin pidempi, sillä nuo edellämainitut ruumiitkin saattaisivat hyvinkin olla vielä tänä päivänäkin elossa ja keikkaa heittämässä jos elintapansa olisivat olleet hieman toisenlaiset.
Tositarinoita tällaisista edelleen keikkailevista selviytyjistäkin toki on. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka Eric Clapton. Hän hilasi itsensä ylös vähintään yhtä pahasta huumehelvetistä kuin missä edellä kerrotut korventuivat. Hänelläkin kuluivat 60-luvun loppu ja 70-lukukin aika pitkälle houruisessa ja huumeisessa maailmassa, jossa ei huomisesta aina ollut takuuta. Jossain haastattelussa Clapton on kertonutkin, että oli ajoittain niin ulkona kaikesta, ettei edes muista noilta vuosilta juurikaan mitään. Hänen pelastustaan edesauttoi se, että hän pysyi elossa nuo hulluimmat vuodet. Siinä vaiheessa hänestä oli tullut jo niin kuuluisa ja tuottoisa artisti levy-yhtiöllekin, että hänet piti pitää elossa vaikka väkisin. Häntä roudattiin klinikoille, terapiohin ja kauas kaikesta pahasta eristyksiin hoitoihin, jotka olivat niin kalliita, että kellään tavallisella kuolevaisella ei olisi sellaisiin edes varaa.
Pitkän taistelun ja useiden vieroituskertojen jälkeen Clapton sitten viimein pääsikin huumeista eroon, mutta siitä huolimatta päihdeongelmat jatkuivat vielä pitkälle 80-luvulle saakka. Huumeet kyllä sittemmin jäivät, mutta hän taisteli sen jälkeen vielä pitkään alkoholismia vastaan. Tätä nykyä hän on kirjansa mukaan raitistunut, mutta kuten sanotaan: Kerran alkoholisti, aina alkoholisti. Kai se pätee narkkareihinkin.
Näitä samoja hoitoja ovat vuosien aikana kierrelleet myös monet monet muut rikkaat rokkarit, popparit, näyttelijät ja ym. julkkikset. Kaikilla heillä on ollut varaa irrottaa hoitoihin mittaamattomia summia. Ehkä sen lisäksi hoitoja ovat vielä muutkin tahot maksaneet. Tai ainakin välillisesti sponsoroineet. Eikä fanien tuestakaan ole varmasti ollut pulaa. Se ei varmaankaan ole ollut rahallista, mutta selviämisen kannalta vähintään yhtä tärkeää henkistä tukea. Voisiko näitä kuuluisia pohjalle pudonneita kärjistää siinä mielessä jopa etuoikeutetuiksi narkomaaneiksi. V.I.P.:s. Eivät ole kaikki narkkaritkaan samalla viivalla.
Claptonin huumeinen elämä alkoi 60-luvun puolivälissä. Pahimmilleen se alkoi äityä vuonna 1967 Creamin aikaan, jolloin hän omien sanojensa mukaan kokeili ensimmäisen kerran LSD:tä. Sen vuotisen levyn Disraeli Gearsin riemunkirjava kansikin kertoo omaa kieltään tästä asiasta. Siitä eteenpäin se olikin sitten menoa. Se kuului Creamin musiikissa, se näkyi valokuvissa ja myös konserttipätkissä, joissa Erkki on aika monessa silminnähden aivan pihalla. Samoin kuin koko muu Cream-joukkio, eli Ginger Baker ja Jack Bruce. Creamia ei kauan kestänyt, sillä se hajosi jo seuraavana vuonna, mutta huumeet eivät Claptonilta loppuneet. Seuraava kymmenvuotiskausi kului sekalaisissa seurakunnissa ja bändiviritelmissä, joista yksikään ei ollut pitkäikäinen: Blind Faith, Delaney & Bonnie & Friends, Derek And The Dominos, Plastic Ono Band. Kaikissa näissä oli mukana isoja, superstaroiksi luokiteltavia rock-tähtiä ja väistämättä mukana oli myös näitä edellä kerrottuja rock-elämän lieveilmiöitä. Clapton oli päässyt mukaan seurapiireihin ja mukana kulki luontevasti myös seurapiirihuumeeksi luokiteltava kokaiini.
Jos kerran halutaan olla kärkeviä ja moralisoivia Claptonia kohtaan, niin voidaan kysyä, että jos mies kerran on päässyt aineista eroon ja kampanjoi nykyään ennemminkin niiden vaaroista ja haitoista, niin miksi hän soittaa keikoilla edelleenkin yleisöä huudattaen biisiä nimeltä Cocaine. No ainakin siksi, että se on yksi Claptonin yleisesti tunnetuimpia ja toivotuimpia kappaleita. Konserteista moni poistuu pettyneenä, jos ei ole sitä kuullut. Niinpä ei sitä tavallaan voi olla soittamattakaan. Rock-tähdetkin ovat yleisön palvelijoita ja konserteissa heidän työnsä on antaa lipun ostaneille rahoilleen vastinetta. Bowiehan teki joskus sellaisen päätöksen, että lopettaa vanhojen hittien soittamisen, koska on itse kyllästynyt niihin. Lähes anteeksiantamaton erhe yhdeltä maailman suurimmista artisteista. Onneksi mies palasi pian järkiinsä ja ymmärsi kenelle hän oikeastaan hommaansa tekee. Fanit kiittivät.
Silloin vuonna 1977, kun Clapton Cocainen levytti, oli hän vieläkin aika kaman vietävissä. Hyvänä perusteena kappaleen levyttämisellehän riittää, että se on hyvä biisi ja Kläbä katsoi, että se sopi hänelle hyvin. Mikä onkin totta, mutta jollain tapaa se osoittaa nihilistin mielestä kuitenkin pientä arviointikyvyn puutetta. Narkomaani, entinen tai nykyinen, tekee kappaleen huumausaineesta, jonka sanoituksesta ei mitenkään käy suoranaisesti ilmi, että se on huumeidenvastainen. En tiedä, oliko se tästä listoillekin nousseesta, maailmankuulusta biisistä lähtöisin vai mihin asti pitää mennä, mutta näihin aikoihin alkoi katukuvaan ilmestyä Coca Colan logosta mukaeltuja Cocaine t-paitoja ja ne eivät ainakaan olleet huumeidenvastaisia. Pitäjiensä mielestä ne olivat varmasti hauskoja vitsejä. Samoin kuin ne Adidaksen logosta varioidut kannabislehtikuvioiset paidat ja rintamerkit. Valistaminen on vaikea laji ja rautalangasta taivutettunakin sen tarkoitus kääntyy joskus päinvastaiseksi.
Aikoinaan Clapton vakuutti kivenkovaa, että Cocaine ei ole huumelaulu. Haastatteluissa hän kertoi sen olevan anti-drug song. Kreikasta peräisin oleva anti-etuliitehän merkitsee asioiden vastustamista tai vastakohtaa kulloistakin pääsanaa kohtaan. Tässä tapauksessa huumeita. Se kun ei vaan millään mielestäni suoranaisesti selviä sanoituksesta. Pikemminkin kappaleessa cocainea tarjotaan vähän niin kuin rentoutumista ja vapaalle heittämistä varten. "If you want to hang out, you've got to take her out, cocaine" ja "When your day is done and you got to run, cocaine." Jonkin asteisen vitutuksen hoitoonkin cocaine kelpaa: "If you got bad news, you want to kick them blues, cocaine." Tai sitten:" If your thing is gone and you wanna ride on, cocaine". Niin että Eric, miten näistä saa huumeidenvastaista? Joskus hän perusteli sitä vastaisuutta kertomalla, että laulun tärkein rivi löytyy sen alusta. "If you wanna get down, down on the ground" kertoo kappaleen sanomasta sen olennaisimman. Näin varmaaan onkin, jos sen haluaa niin ottaa. Laulun muu sanoitus ei kuitenkaan enää puolla ensilauseen sanomaa. Erkki selittelee, väitän minä. Kappaleen viimeinen rivi tosin voisi kuitenkin olla enemmänkin asioita kyseenalaistava ja helpommin yhdistettävissä huumeiden vaaroihin ja valistukseen: "Don't forget this fact, you can't get it back". Toisin sanoen: Haluatko heittää elämäsi hukkaan? Voi olla ettet saa sitä enää koskaan takaisin. Jos asia näin tulkitaan, niin sittenhän sanoitus alkaa vaikuttaa jo anti-drugilta.
Mutta hei! Oikeastaan tätä huumelaulukysymystä ei pitäisi kysyäkään Claptonilta, vaan siltä mieheltä itseltään, jonka kitarasta Cocaine on alunperin lähtöisin: J. J. Calelta. Hän sävelsi, sanoitti ja levytti kappaleen neljännelle levylleen Troubadour vuonna 1976. Calen ei ainakaan tiedetä olleen huumeiden käyttäjä, mikä ei ehkä kuitenkaan suoranaisesti poista sitä mahdollisuutta, etteikö hänkin olisi joskus kokeillut. Se kun tuntui olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus tuohon aikaan.
Oli miten oli, niin hänenkin vastauksensa huumekysymykseen on Claptonia myötäilevä: Cocaine on huumeiden vastainen ja niiden vaaroista valistava laulu. Siihen se on uskominen, vaikka ainahan voi asioita kyseenalaistaa ja miettiä, että voisiko Calen kaltainen kunniallinen kaveri muuta sanoakaan. Siitä huolimatta, että olisikin tosiasiassa kappaleen tehnytkin muussa mielessä. Ei vaan, minä uskon kyllä J. J.:tä. Vuonna 1938 syntynyt kaveri oli tuohon aikaan jo lähes nelikymppinen, joten typerimmät nuoruuden näyttämisen ja kokeilemisen halut olivat jo varmasti takanapäin. Varmasti hänkin oli pitkään piireissä pyörineenä nähnyt monenlaista asian tiimoilta, mutta oli itse fiksusti pysytellyt asian yläpuolella. Ehkäpä jopa Claptonin sekoiluillakin oli osansa Cocainen syntymiseen.
Tulsassa syntynyt John Weldon Cale oli nuorempana liikunut paljonkin musiikkiympyröissä, sillä hänen ensimmäiset levytyksensä sijoittuvat niinkin pitkälle, kuin peräti 50-luvun lopulle. Johnny Calena esiintynyt kitaristi lyhensi myöhemmin nimensä J. J.:ksi erottuakseen Velvet Undergroundin John Calesta, joka taas oli satavarmasti vedellyt sisäänsä huumeita laidasta laitaan.
60-luvun puolivälissä J. J. Cale muutti Los Angelesiin missä hän elätti itseään paljolti studiomuusikon hommilla. Rahasta oli pulaa hän asustelikin vuosia asuntovaunussa. Omia biisejäkin oli kertynyt, mutta levytyssopimusta ei tahtonut millään syntyä. Kaikki alkoi kuitenkin yllättäen muuttua, kun Englannista Amerikan vierailulle tullut Eric Clapton kuuli sattumalta kappaleen After Midnight demoversion. Kävikin sitten niin, että Clapton meni itse studioon ja levytti kappaleen soolouransa ensimmäisenä singlenä, eikä Cale itse tietänyt tässä vaiheessa asiasta vielä mitään. Hän oli edelleen köyhä trubaduuri, jota ei menestys ollut juurikaan kohdannut. Claptonin versio After Midnightista muutti kuitenkin kaiken. Kappaleesta alkoi tulla teostotuloja ja Claptonin avustuksella Cale sai nimeään kuuluville sen verran, että se johti vihdoin levytyssopimukseenkin.
Ensimmäinen J. J. Cale-levy Naturally ilmestyi 1972 ja siitä tuli heti menestys. Miehen kitaransoitto oli yksinkertaista, mutta lähes ennekuulumatonta. Se ei ollut countryä, se ei ollut bluesia, ei folkia, eikä se ollut ihan pelkkää rokkiakaan, mutta se oli kaikkia niitä yhdessä ja vielä jotain muutakin. Calen persoonallinen käheä laulutapa loi myös musiikille omaleimaisen maanläheisen särmän. Tie oli auki.
Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi sitten se neljäs LP, Troubadour, jolta Cocainekin löytyi. Nyt jo Calen kanssa ystävystynyt Clapton kertoi myös haluavansa levyttää kappaleen tulevalle Slowhand-levylleen. Lupa tuli ja Cocaine sijoitettiinkin paalupaikalle levyn ensimmäiseksi kappaleeksi, jossa se sai kunnian aloittaa monien mielestä Claptonin soolouran parhaan levyn. Levyltä löytyy mm. (Laylan lisäksi) pari miehen suurinta hittiä, jotka suuri yleisökin tuntee, Cocaine ja Wonderful Tonight. Siitä lähtien molemmat biisit ovat kuuluneet myös Claptonin keikkaohjelmiston peruskiviksi. Tosin 90-luvulla raitistuttuaan Clapton kuitenkin lopetti joksikin aikaa Cocainen soittamisen keikoilla kokonaan. Ehkä hän mietti asian moraalista puolta. Yleisö kuitenkin kappaletta jatkuvasti kärtti ja kun hän itsekin kertoi ikävöineensä sen soittamista hän viimein keksi ratkaista tilanteen kolmella lisäsanalla. Hän lisäsi lauluun sanat "That dirty cocaine". Ja kas, Cocaine alkoi löytyä taas soittolistalta. Viime vuosina ilmeisesti myös kertosäkeen "She don't lie, cocaine" on muuttunut "She don't like cocaineksi". Tämän olin itse havaitsevani kuunneltuani Youtubesta paria tuoreempaa livetaltiointia.
Eric Claptonista tuli siis maailmantähti. Hän vihdoin viimein selätti riippuvuusongelmansa ja perusti asian ympärille vieroitusklinikankinkin vuonna 1998. Paikka sijaitsee Antiquan saarella Karibian merellä, mistä onkin helppo päätellä, että ihan kenelle tahansa ongelmaisille paikka ei ole tarkoitettu. Eikä pelkästään sijaintinsa vuoksi. Aina silloin tällöin hän kerää bändin ympärilleen ja lähtee taas kiertueelle kiertämään maailmaa ties monettako kertaa. Menestys on aina taattu ja suuremmatkin areenat täyttyvät, vaikka mies ei mikään loistava lavaesiintyjä olekaan. Musiikilliset meriitit puhuvat kuitenkin puutteen puolesta ja varmasti ainakin nostalgikot, bluesfanit ja kitarafriikit saavat keikoista irti sen mitä ovat menneet sieltä hakemaankin. Muista en olisi ihan varma.
J.J. Calesta ei koskaan tullut maailmankuulua artistia. Mutta se arvostus mitä mies nautti hänestä tietävien piirissä oli yksimielistä. Tätä juttua kirjoittaessanikaan en törmännyt yhteenkään poikkipuoliseen sanaan tai negatiiviseen kommenttiin J.J. Calen urasta ja persoonasta. Claptonia kyllä arvosteltiin useastikin, mutta J.J. sai olla rauhassa. Ehkä hän sen ansaitsikin. Hän ei koskaan halunnut ollakaan enempää kuin mitä oli.
J.J. Calen mittavaa, yli 50 vuotta kestänyttä uraa ei myöskään ole ikuistettu kirjan kansien väliin. Aika outoa, kun tänä päivänä elämänkertoja kirjoitellaan jo alle kaksikymppisistä yhden levyn tehneistä artisteistakin. Vai olisiko tässäkin takana se, että Cale oli ihmisenä liian tavallinen. Hän ei elänyt sellaista elämää mitä kuuluisan muusikon ehkä odotetaan elävän. Hän oli tavis ja sellainen hän halusi ollakin. Hän esimerkikisi asusteli parikymmentä vuotta elämästään asuntovaunussa, vaikka rahaa olisi ollut jo siinä vaiheessa enempäänkin. Viimein vasta 80-luvun lopulla hän osti ensimmäisen oman asuntonsa. Sekin oli suhteellisen vaatimaton perusasunto Escondidossa, San Diegon kaupungin pohjoispuolella. Se jäi myöskin hänen viimeiseksi asunnokseen.
J.J. Cale kuoli sydänkohtaukseen 26.7. 2013. Hän oli 74-vuotias. Vaikka hänestä ei koskaan suurta maailmankuulua artistia tullutkaan, niin silti lukuisat suuretkin tähdet nimeävät hänet esikuviensa joukkoon. Niin biisintekijänä kuin kitaristinakin. Clapton etunenässä. Vaikka hänkin taikoo kitarastaan sellaisia ääniä kuin itse tahtoo, niin silti hän ei omien sanojensakaan mukaan oppinut koskaan soittamaan kuin Cale. Siihen pystyi vain Cale itse ja siihen tarvittiin muutakin kuin soittotaitoa. Se oli varmaan jotain mikä löytyi John Weldon Calen korvien välistä. Sieltä se välittyi käsien kautta sormiin ja siitä kitaraan. Englannin kielessä hänen soittoaan ja musiikkiaan yleisestikin on kuvattu sanalla laidback. Synonyymejä sanalle voisivat olla rento, rauhallinen, kiireetön. Kaikki hyvin kuvaavia adjektiiveja J.J. Calen musiikille.
Itse hän vertasi joskus omaa soittoaan Billie Holidayn lauluun. Vertaus on kieltämättä aika osuva kun sitä tarkemmin ajattelee. Billien laulutapa oli laiskanomainen ja laahaava, mutta missään tapauksessa tunnetta, läsnäoloa tai asialle omistautumista siitä ei puuttunut. Samanlaisilla adjektiiveilla voisi kuvailla myös J.J.:n soittoa. Pitää kuitenkin ymmärtää, että näissä tapauksissa laiskanomainen ja laahaava ovat positiivisia laatusanoja. Tietenkin myös rytmi oli olennainen elementti Calen soitossa. Sellainen ratsastava rytmi, mikä saa ihmiset nyökyttelemään huomaamattaan päätään tai muuten vaan hytkymään soiton mukana. Seuratkaapa, tehkää testi.
Suomen J.J. Cale on epäilemättä J. Karjalainen. Etenkin hänen alkuaikojensa levyillä Calen vaikutus on selvästi havaittavissa. Tämän on kertonut Jii itsekin. J.J. Cale on ollut yksi hänen uransa suurimmista vaikuttajista. Myös yksityiselämässään persoonat lienevät ainakin osin aika samanlaisia. Kummankin siviilielämä ja muut siihen liittyvät jutut ovat pysyneet lähes täysin julkisen elämän ulkopuolella. J. Karjalainenkaan ei ole antanut aihetta otsikoihin muuta kuin musiikkinsa puolesta. Eikä ole muuten J. Karjalaisestakaan tietääkseni kirjoitettu kirjaa.
Muutama kotimainen coverkin on Calen biiseistä tehty. Kingston Wall ja Vilperin perikunta esimerkiksi ovat niihin tarttuneet. Kuuluisin on kuitenkin Kari Peitsamon vuoden 1980 versio Cocainesta. Kari kirjoittautui sanoituksessaan irti huumehommista ja kertoi laulussa tarinan taksikuskista nimeltä Ilpo.
Oikeastaan on vähän jopa yllättävää, ettei Cocainea ole tämän enempää levylle coveroitu. Kyseessä on kuitenkin omanlainen rock-standardi, jota varmasti sadat kellaribändit ovat tässäkin maassa veivanneet. Kuulemma sitä on kiva soittaakin. Vai olisiko Cocaine sittenkin suojeltua omaisuutta, jonka esittämiseen jaellaan lupia vain vakaasti harkiten. Kuinkahan Peitsamo ne siinä tapauksessa sai?
Voisi toki olla myös, että lauluun on enää vaikea tuoda mitään uutta. Siinä periaatteessa on jo kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikki oleellinen. Silloin sitä enää on ihan turha laittaa levyntäytteeksi kun paremmaksi ei voi enää pistää. Ehkä juuri tällä perusteella Kari Peitsamo sen levyttikin. Hän ymmärsi olla puuttumatta siihen muuten kuin sanoituksen osalta. Kari on rock-mies, joka ymmärtää rock'n'rollin juuret. Hän tietää mikä on pyhää, mitä ei saa muuttaa ja mihin ei saa koskea. Ilpo on näin ollen ihan hyvä coveri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi: